Antti Selkokari
Nyt on aika tiivistää jotain elokuvavuodesta 2017 lukuihin, trendeihin ja parhaaksi arvostettuihin. Voin toki olla väärässä, mutta näin sen näin.
Kuluvana vuonna suomalaiselokuvia nähdään enemmän kuin aikoihin Euroopan elokuva-akatemian EFA:n palkintoehdokkaina; Euro-Oscareissa Suomen seitsemättä taidetta edustavat bulgarialais-suomalaisen Tonislav Hristovin Hyvä postimies ja suomalais-portugalilaisen Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen.
Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ja siitä siinneiden tv-sarjojen ja elokuvien nimikkeenä käytetty Nordic noir todistaa ainakin sen, että parhaat tekijät tulevat sieltä, mistä parhaat elokuvatkin yleensä tulevat: Ruotsista ja Tanskasta. Pohjoismaisen rikosfiktion parhaat päivät taitavat olla jo nähdyt.
Vuoden 1982 Blade runner -elokuvaa voi monin tavoin pitää ellei nykyisyyden, niin ainakin 2000-luvun pelkojen näkijänä.
On jokseenkin väistämätöntä, että vuonna, jona 37 kotimaista elokuvaa saa ensi-iltansa, se näkyy myös Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalilla.
Nyt, kun Yle TV1 ja Yle Areena alkavat esittää Paolo Sorrentinon ohjaamaa tv-sarjaa The Young Pope – piru vai pyhimys, blogi julkaisee uudestaan ajankohtaistuneen artikkelin viime huhtikuulta.
Isolla kädellä tehty dokumenttielokuva viime vuosien näkyvimmästä kansainvälisestä konfliktista vietynä ihmisen mittakaavaan, sitä on Vitali Manskin elokuva Läheisiä suhteita.
Noin tunnin ajan kuvia lumien sulamisvesistä, paljaista kallioista, öisistä tähtitaivaista ja yksin keskellä ei mitään elävästä vanhasta naisesta; Näistä aineksista on tehty häkellyttävän kiinnostava puolipitkä dokumenttielokuva, jossa pääpaino on kuvissa eikä alleviivaavissa selityksissä.
Huhtikuun lopulla kuolleen elokuvaohjaaja Jonathan Demmen tunnetuin työ, huippuälykään korkeakulttuurisesti sivistyneen ihmissyöjän, psykiatri Hannibal Lecterin ja FBI:n agenttikokelaan suhteesta kertova Uhrilampaat ansaitsee katsomisen uudemmankin kerran. Viimeistään nyt voi nähdä miten suuresti 26 vuotta sitten ensi-iltansa saanut elokuva on vaikuttanut jälkeensä tulleisiin elokuviin ja tv-sarjoihin.
Ilkeimmät huomiot Terrence Malickin nykyelokuvista väittävät hänen elokuviensa muistuttavan new age -soopalla maustettuja hajuvesimainoksia, mutta armollisempien mielestä Malickin pohjavireenä on vilpitön henkinen etsintä. Malickin uusimmasta Song to Song -elokuvasta voi löytää molemmat ulottuvuudet.
