Antti Selkokari
Elokuvaharrastajien alkuvuoden kalenteria pilkuttavat Oscarit ja festivaalit. Oscarit ja Berlinale menivät jo. Tampereen elokuvajuhlien alkamisesta tietää, että kevät etenee.
Juonipaljastusvaroitus: Älkää lukeko tätä juttua, ellette ole jo nähneet Michael Haneken uusinta Happy End -elokuvaa.
Hemmotellut elokuvakriitikot ovat marisseet, ettei se olisi aivan terävintä Hanekea, saati sitten jotain uutta ohjaajansa tuotannossa. Teemat voivat olla tuttuja, mutta niitä käsitellään juuri niin leppymättömästi kuin eurooppalaiselokuvan moraalin vartiomies Haneke vain osaa.
Nyt on aika tiivistää jotain elokuvavuodesta 2017 lukuihin, trendeihin ja parhaaksi arvostettuihin. Voin toki olla väärässä, mutta näin sen näin.
Kuluvana vuonna suomalaiselokuvia nähdään enemmän kuin aikoihin Euroopan elokuva-akatemian EFA:n palkintoehdokkaina; Euro-Oscareissa Suomen seitsemättä taidetta edustavat bulgarialais-suomalaisen Tonislav Hristovin Hyvä postimies ja suomalais-portugalilaisen Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen.
Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ja siitä siinneiden tv-sarjojen ja elokuvien nimikkeenä käytetty Nordic noir todistaa ainakin sen, että parhaat tekijät tulevat sieltä, mistä parhaat elokuvatkin yleensä tulevat: Ruotsista ja Tanskasta. Pohjoismaisen rikosfiktion parhaat päivät taitavat olla jo nähdyt.
Vuoden 1982 Blade runner -elokuvaa voi monin tavoin pitää ellei nykyisyyden, niin ainakin 2000-luvun pelkojen näkijänä.
On jokseenkin väistämätöntä, että vuonna, jona 37 kotimaista elokuvaa saa ensi-iltansa, se näkyy myös Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalilla.
