Nyt, kun on liki 30 vuotta Jane Campionin tunnetuimman ja palkituimman elokuvan, Pianon (1993) voittokulusta sekä Cannesin elokuvajuhlien kultaisella palmulla että Oscar-pystillä palkituksi teokseksi, on upeaa nähdä Campionilta vähintään yhtä vaikuttava elokuva, The Power of the Dog. Uusi elokuva on Pianoa synkempi ja oudompi, vaikka yhtäläisyyksiäkin on; Aika ja paikka ovat kaukana. Pianon 1800-luvun Uusi-Seelanti on vaihtunut The Power of the Dogin vuoden 1925 Montanaksi, missä kahdella veljeksellä on yhteinen karjatila. Veljeksistä toinen elää menneessä, siinä kun toinen tahtoo eteenpäin, ajaa autoakin.
• • •
The Power of the Dog alkaa kahden karjatilallisen, Phil (Benedict Cumberbatch) ja George Burbankin (Jesse Plemons) taipaleelta, kun heidän tiensä vie karjalaumaa ajaessa matkalta löytyneeseen majataloon, jota pitää leskirouva Rose Gordon (Kirsten Dunst). Häntä auttelee keittiössä ja myös salitarjoilijana hänen Peter-poikansa (Kodi Smit-McPhee), joka on askarrellut paperista talon ruokasalin pöytiin kukkia. Phil Burbank vihaa kaikkea naisellisena tai neitimäisenä pitämäänsä. Tarjoilijana Peter joutuu naurunalaiseksi etiketin tuntemuksestaan. Korostetun machoin elkein esiintyvä Phil halveksii käytöstapoja ja miehiä, jotka tuntevat ne. Kyllä hän itsekin ne tuntee ja juuri siksi niitä halveksii.
• • •
Campionin elokuvassa on kosolti viittauksia klassisiin lännenelokuviin. Ilmeisimpiä ovat viittaukset John Fordin elokuviin Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962) ja Etsijät (1956). Sittemmin Phil kauhistuu, kun hänen George-veljensä tuo Rose-lesken kotiin uutena vaimonaan ja mukana on myös hevosia arasteleva lukutoukka Peter. Phil alkaa käydä psykologista sotaa halveksimaansa kälyä vastaan. Philin raivo Rose-rouvaa kohtaan on lähtöisin loukkaantumisen kokemuksesta, sillä nainen on tunkeutunut hänen maskuliiniseen paratiisiinsa, jota hän on hallinnut teräväkielisyydellään ja tarinoillaan ”Bronco Henrystä”, ihailemastaan kaiken miehisyyden esikuvasta, joka ilmeisesti opetti veljeksiä karjatilan pidossa ja Philiä naudannahasta tehtävän köyden sitomisessa. Phil on myös oman raakuutensa raaistama, eikä aina vaikuta siihen täysin tyytyväiseltä.
• • •
Kun hautakammiota muistuttavaan taloon kyörätään pianoa, jotta talon uusi rouva voisi tehdä soitollaan vaikutuksen vieraiksi kutsuttuihin appivanhempiin ja kuvernööriin vaimoineen, niin Philin ja Rosen sodankäynti tiivistyy. Elokuvateatterissa joskus pianoa pimputellut Rose alkaa vetreyttää taitojaan Johann Strauss nuoremman Radetzky-marssin tapailulla, mikä häiriintyy pahasti, sillä Phil tekee samaa banjolla. Se viimeistään paljastaa, ettei Phil ole lainkaan niin karkea juntti, mitä on antanut ymmärtää. Hän on tarpeeksi pirullinen tajutakseen, että banjokin voi olla ase.
• • •
Burbankin veljeksillä on jaettujen kokemusten maisema, josta aiemmin mm. elokuvat Lady Macbeth (2016) ja In Fabric (2017) kuvannut elokuvaaja Ari Wegner löytää tyrmäävän upeita kuvia. Yksi niistä nähdään elokuvan alkupuolella, kun Wegner tähtää pitkän putkensa taivaanrantaan, missä voi nähdä Phil Burbankin etenevän yhtä jalkaa karjalauman ja karjapaimenjoukkonsa kanssa. Joukko on kuin kiemurteleva horisontin viiva. Teleskooppiobjektiivilla kuvattu kuva on kuin pitkään soimaan jätetty uhkaava bassosointu. Monet muutkin elokuvan kuvista jäävät ikään kuin soimaan mieleen.
• • •
Mitä kaikkea Jane Campion onkaan tehnyt aikana, jona häneltä ei ole uusia elokuvia tullut. Hänen edellisensä, huumaavan kaunis Yön kirkas tähti (2009) teki kolmiodraamaa runoilija John Keatsin, hänen ompelijatarnaapurinsa ja muusansa, rouva Fanny Brawnin ja Keatsin ystävän, herra Brownin suhteista. Campion loi teinitytön arvoituksellisesta katoamistapauksesta kertoneen tv-sarjan Top of the Lake. The Power of the Dogin näkyvimmän hahmon, Phil Burbankin riehakkuuskaan ei ole rikkumatonta, sillä hänen ollessaan alaistensa mukana saluunassa remuamassa siinä on kuristavaa väkinäisyyttä. Philin suu tapailee cowboy-joukon hoilottaman laulun sanoja, mutta iloa hänen olemuksessaan ei ole. Philin silmät ovat kuin päähän viilletyt aukot joista kurkistaa hänen sisällään kantamansa synkeys.
• • •
Phil on nykypäivän sanastolla toksinen mies, joka on päättänyt vihata kaikkea ja kaikkia ennen kuin ne vihaavat häntä. Philillä on vaikeuksia kestää sitä läheisyyttä, joka syntyy Georgen ja Rosen elämisestä saman katon alla hänen kanssaan. Onko avoimen taivaan alla elänyt Phil niin tottunut omiin oloihinsa ja rauhaansa, ettei siedä muita ihmisiä? Sama jännite on myös vanhoissa westerneissä, joissa mies on erämaan olento ja nainen sisäsiistin sivilisaation otus.
Pimeinä yökausina työpajassaan Phil hinkkaa rakkaudella muistetun ystävän Bronco Henryn satulaa, tukahdutetumpaa visuaalista eufemismia ei ole 2000-luvun elokuvissa nähty. Campion leikittelee odotuksillamme, kuten Philin kaikinpuolisella vastenmielisyydellä, samoin kuin tunnelmien vaihtelevuudella. Pidätellyt aggressiot porisevat kauan pinnan alla.
• • •
Itse käärityn savukkeen poltto vajassa on harvoin näyttänyt erotisoidummalta kuin tässä elokuvassa. Kohtaus paljastaa sen, kumpi on heikompi, ja tietyssä perinteisessä mielessä siten naisellisempi, Phil vai Peter. Elokuvan nimi tulee raamatusta, Psalmien 22:n luvun kohdasta, jossa sanotaan: ”Vapahda minun sieluni miekasta, minun ainokaiseni koirain kynsistä.”Se että elokuva perustuu Thomas Savagen (1915-2003) vuonna 1967 ilmestyneeseen, suomentamattomaan The Power of the Dog -romaaniin, näkyy hetkittäin kirjallisuudelle ominaisena tarinankerrontana. Jonny Greenwoodin mielikuvia synnyttävä musiikki toimii myös äänitehostemaisesti, aivan kuten hänn musiikkinsa toimi toisessakin lännenmaisemien elokuvassa, ohjaaja Paul Thomas Andersonin There Will Blood -elokuvassa (2007).
• • •
Teini-ikäisen Peter Gordonin elokuvan alussa esittämä kysymys ”Millainen mies oikein olisin, ellen kykenisi auttamaan äitiäni?” saattaa tuoda mieleen Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvan Norman Batesin, kuten muutamia muitakin elokuvissa nähtyjä identiteetistään epävarmoja miehiä. Campionin elokuvan varsinaisena aiheena voi pitää patriarkaatin harjoittamaa naisten sekä joissain miehissä ilmenevien naisellisten piirteiden sortoa. Phil, tarinan alfauros, peittelee itärannikon yliopistossa omaksumaansa klassista sivistystä sananmukaisesti sonnalla, sekä sillä sonnalla, jota syytää suustaan, että sillä sonnalla, jonka antaa peittää kroppansa. Campionia on tiettävästi viehättänyt se, että Savagen romaanissa ei ollut lännen romantisointia, vaan Savage kirjoitti siitä, minkä tiesi ja tunsi. Nautittavinta elokuvassa on, että sen ihmiset muistuttavat sikäli oikeita ihmisiä, ettei heistä koskaan tiedä, mitä he aikovat tehdä. The Power of the Dog onnistuu säilyttämään tarinallisen jännitteensä hiuksia nostattavan pitkään.
• • •
Vaikka elokuva tuntuu muuntuvan katsomisensa aikana alkupuolen psykologisesti viritetystä kolmiodraamasta murhamysteeriksi, niin Campionin ohjaus on niin tarkkaa, että se on suorastaan säälimättömän hienostunutta. Cumberbatchin suoritus Phil Burbankina on tämän elokuvan houkutin. Se, jolla yleisö ja arvostelijat saadaan tuijottamaan häntä ja vain häntä, mikä on sääli, sillä kiinnostavimmat asiat tapahtuvat siellä, minne emme katso, eli George Burbankin hahmossa. Sen jälkeen, kun George, tuo hyvänahkainen, vaimeasti puhuva tylsimys on tuotu elokuvaan, hän ei kiinnosta enää ketään. Huomionarvoista hänessä on se, että hän sentään näyttää siltä, että hänen pitäisi sanoa ja tehdä jotain, puuttua asioihin edes jollain tapaa. Ei, hän vain vaikenee. Sillä tavoin, mahdollistamalla oman toimintansa poissaolon George tuottaa aktiivisesti vahinkoa kenties enemmän kuin Phil-veljensä koskaan.
The Power of the Dog
Ohjaus: Jane Campion.
Käsikirjoitus: Jane Campion, Thomas Savagen romaanista.
Kuvaus: Ari Wegner.
Musiikki: Jonny Greenwood.
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Jesse Plemons, Kirsten Dunst, Kodi Smit-Mc-Phee.
Kesto: 2 h 5 min.
Suoratoisto: Netflix.