Fantasiaa, kuten Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiaa katsoessa saa – ei, vaan pitää – ajatella näkemäänsä
Toisinaan on hyvä edes haluta katsoa elokuvaa vähän toisin kuin muut. Sitä kriittisyyttä, siis.
Toisinaan on hyvä edes haluta katsoa elokuvaa vähän toisin kuin muut. Sitä kriittisyyttä, siis.
Piti ihan kaivella esiin muutamia paaveista jollain tapaa kertovia elokuvia ajankohtaisesta syystä.
Elokuvakriitikko marmattaa Amadeus-elokuvan mm. puutteellisesta faktantarkistuksesta.
Green Border on elokuva, joka varmasti herättää keskustelua, eniten aiheensa takia. Manikealaisen maailmankuvansa takia en pitänyt siitä niin kovin paljon.
Suoratoistopalvelu Maxilta löytyvä Philip Rothin romaanista tehty minisarja Salajuoni Amerikkaa vastaan kestää kyllä katsomisen.
Pohjois-Irlannin pääkaupunki Belfast, noin 350000 asukkaan kaupunki on saanut kaksi vaikuttavaa elokuvallista esitystä itsestään. Eri sukupolvien tyyli ja näkemykset eroavat toisistaan kuin kansanlaulu ja hip hop.
Cannesin elokuvajuhlilla pääplkinnon eli Kultaisen palmun voittanut Anora on imuroinut ylistäviä kritiikkejä kaikkialla. Komedia se ei ole.
Syysloman tapaisella ollaan.
The Apprentice ei ole elokuva vain Donald Trumpista, vaan samalla myös hänen oppimestaristaan, häikäilemättömästä juristista Roy Cohnista.
Christian Petzoldin Punainen taivas kuvaa, miten nuorten ihmisten tapaamisessa luonteet ja kohtalot paljastuvat.
Hyvin mahdollisesti Coppolan viimeiseksi elokuvaksi jäävä elokuva Megalopolis ei olekaan ihan tavallinen tapaus.
Kahteen perheeseen tiivistyvä raastava köyhyys ja suunnaton rikkaus muodostavat korealaiselokuva Parasiten ainekset, jotka kertovat sen ajattomuudesta.