Antti Selkokari
On kyllä nautittavaa, kun saa nähdäkseen kotimaisen elokuvan joka suurimman osan aikaa luottaa yleisönsä älyyn. Tottumiskysymys on sellainen elokuva.
Vain Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla voi nähdä elokuvan jossa punaisesta mekosta tehdään asiaa, lapsensa kadottanut äiti jatkaa etsimistä, vaikka järki ja koko yhteiskunta käskisivät luovuttamaan ja aivan toisessa elokuvassa äitinsä menettänyt lapsi löytää toivon.
Kotimainen elokuva ei vieläkään täysin vältä näköiselokuvan kirousta, sillä laulaja Kari Tapion elämää kertailevassa Olen suomalainen-elokuvassa on näköispatsaan näköä, elkeitä ja kokoa.
Mikä yhdistää Elton Johnia, Freddie Mercuryä ja Kari Tapiota? Heistä kaikista on tehty elokuva. Aivan samanlaisia ne eivät ole, mutta eivät hirveän erilaisiakaan.
Almodovarin Kärsimys ja kunnia sisältää jotain uutta, paljon vanhaa ja kosolti tekijäänsä itseään.
Mitä kaikkea onkaan Angel Has Hallen; vallankaappaustarina, draama sukupolvisovituksesta ja ennen kaikkea jäykkä, kulmikas ja huono toimintaelokuva. Kaikkea löytyy. Tämä se vaivaakin suuren yleisön leffoja: Halussaan olla olla jokaiselle jotakin, ne päätyvät olemaan ei kenellekään mitään.
Arvokkainta Tarantinon uutuudessa on, että se voi parhaimmillaan saada tutkimaan ja arvostamaan Hollywoodin menneisyyttä.
Mitäkö muistan Apollo 11 -elokuvasta: Kuvien ihmeellisen kirkkaan, terävän kauneuden, avaruusaluksen lähtölaukaisun jälkeisen kallistumisen kohti lentorataansa, käsikäyttöisen sekuntikellon ja Matt Mortonin dramaturgisesti upean musiikin.
Yllätyin iloisesti nähdessäni kesällä Steven Spielbergin 31 vuotta vanhan ilmeisen aliarvostetun elokuvan Auringon valtakunta, koska siinä on niin paljon järisyttävän hienoja kuvia (niinhän Spielbergillä aina). Leffan vieraantuneisuuskuvaus käy vieläkin elokuvakerronnan oppitunnista. Globaalin eriarvoisuuden kuvaustakin pilkahtaa.
Ei niinkään komedia, mutta satiiri mediamaailmasta, sitä on Late Night ja Emma Thompson ja Mindy Kaling ovat pääosissa loistavia.
