Antti Selkokari
László Nemesin viimeisimmät elokuvat Budapestin auringonlasku ja Son of Saul on kuvattu samaan sivustat ja taustat epämääräisiksi jättävään tyyliin. Son of Saul, elokuvista tunnetumpi ja parempi herätti joissain aikalaisarvostelijoissa vahvan tunteen holokaustin tabu-luonteesta.
Budapestin auringonlasku on elokuva, jossa kuva on kaikki kaikessa: Kuvan jäsennys ja kuljetus kertovat elokuvassa paljon enemmän ja tarkemmin kuin mikään mitä siinä sanotaan ääneen.
Sofia on hieno, rohkea elokuva marokkolaisesta yhteiskunnasta, kulttuurisesta voimasta, hyväksikäytöstä ja teiniraskaudesta. Nyt se on nähtävillä Espoo Ciné -elokuvafestivaalilla.
Tanskalaiselokuva The Guilty on palkitsevaa katsottavaa monessakin mielessä; Se uhmaa nerokkaasti lajityyppiodotuksia ja sen pääosassa on järkyttävän hyvä näyttelijä Jakob Cedergren. Hälytyskeskuksen arki todistaa ettei ihmisistä ikinä tiedä.
Harry Martinsonin Nobel-palkittuun runokokoelmaan perustuva ruotsalainen tieteiselokuva Aniara on vuoden Espoo Cinén ohjelmiston älyllinen ja esteettinen helmi.
Vähän romantisoitu, vähän realistinen ja paljolti kuviteltu, niitä kaikkia on Dome Karukosken Tolkien.
Vampyyrien, elävien kuolleiden ollessa tv-sarjojen ja elokuvien vakiokamaa, niiden entinen pelottavuus ja arvo kauhuelokuvien hahmoina voi tuntua hassulta. Juuri siksi tekee hyvää nähdä Werner Herzogin 40 vuoden takainen Nosferatu –yön valtias, sillä se palauttaa vampyyrikreivin hahmolle mystisyyttä ja myyttisyyttä ja sen mukana hitusen uskottavaa pelottavuuttakin.
Babylon Berlin -sarjan johdonmukaisesti esillä pitämiä ideoita on ajatus äärimmäisyysliikkeiden perimmäisestä samankaltaisuudesta. Sarjassa niitä on kaksi; Kommunistit ja natsit. Sarjan juoni ja henkilöt tekevät selväksi, etteivät äärilikkeiden tavoitteet poikkea toisistaan. Babylon Berlin kertoo asian monipolvisen, kiehtovan draaman avulla.
Volker Kutscherin Babylon Berlin -romaanisarjaa voi pitää suurelta tarinaltaan kuvauksena demokratian luisumisesta diktatuuriin. Se on merkittävä ulottuvuus tv-sarjassa, jota katsoo paitsi harvinaisen koukuttavana epookkisarjana myös upeana 1920-luvun lopun Berliini-kuvauksena. 2-osainen artikkelisarja pohdiskelee sarjaa nyt kun sen ensimmäiset osat on nähty ja ne ovat vielä vähän aikaa nähtävillä.
Jafar Panahia voi hyvällä syyllä pitää maailman tinkimättömimpänä elokuvantekijänä, sillä kun iranilainen pappisvaltio langetti hänelle 20 vuoden kiellon tehdä elokuvia ja kotiarestin, niin Panahi ei lannistunut, vaan käänsi rajoitukset voitokseen. Matkustuskiellon alainen ohjaaja tekee elokuvia kotona, mökillä tai autossa. Viimeisin tällainen elokuva, Kolme naista ottaa tähtimeensä patriarkaalisen kulttuurin joka pyrkii lannistamaan naisten työtä taiteilijana. Elokuva on kaunis, älykäs, rohkea ja hauskakin.
