Amerikkalaisen elokuvan monilahjakkuus Steven Soderbergh meni vuoden 2011 Tartunta -elokuvallaan ajattomiin pelkoihin pandemiaksi leviävän taudin vaarallisuudesta.
Kiinnostavimmat eurooppalaiset elokuvat antavat mahdollisuuden nähdä kuvaamansa ihmiset ja tilanteet useammalta kuin yhdeltä suunnalta, siksi kannatti käydä Espoo Cinéssä.
Robert Guédiguianin provencelaistarinoissa on niin suurta sydäntä, että niitä katsoessa saattaa liikuttua.
Green Border on elokuva, joka varmasti herättää keskustelua, eniten aiheensa takia. Manikealaisen maailmankuvansa takia en pitänyt siitä niin kovin paljon.
Pedro Almodovaria taitavammin juuri kukaan ei kiedo historiaa, tunteita ja politiikkaa draamaksi, joka säilyttää tuoreutensa.
Näillä sivuilla herätään eloon myöhemmin kesällä.
Vähänkään pidempien populaarikulttuuriin keskittymisen kausien jälkeen tekee vain hyvää sukeltaa täysillä korkeakulttuuriin, oli se elitististä tai ei. Wendersin elokuva kuvataiteilija Anselm Kieferistä virkistää, koska se uskaltaa vaatia keskittymistä.
Kun projektina oli katsoa kaikki Likainen Harry -elokuvat, piti kirjoittaa ensielokuvan jatko-osistakin.
Kirjoittaja katseli kevään ja alkukesän aikana kaikki viisi Likainen Harry -elokuvaa ja aloitti ensimmäisestä, Don Siegelin ohjaamasta elokuvasta vuodelta 1971. Lopuista tulee artikkeli myöhemmin.
Turkkilaismestarin 3 tuntia ja 17 minuuttia kestävää elokuvaa katsoessa vakavin eksistentiaalinen kysymys koskee pakaraposken hermoratoja.
Olin antanut itseni toivoa, että uusin päivitys Mad Max -elokuvien sarjaan olisi hyvä, mutta huonostihan siinä kävi, sillä Furiosa: A Mad Max Saga on vieläkin puuduttavampi tapaus kuin sarjan edellinen teelmä.
Tie sydämeen-elokuvan katsomisen jälkeen tärkein asia on päättää, mitä ja minne haluaa mennä syömään.
