Elokuvan alussa näemme automatkalla yksilapsisen pariskunnan, joiden uskomme olevan tavallisia hyviä ihmisiä. Pariskunnan tytär (Delmaz Najafi). pomppii takepenkillä äänekkään popmusiikin tahdissa. He näkyvät pimeällä tiellä vain edestäpäin tuulilasin läpi kuin jossain Abbas Kiarostamin elokuvassa. Matka vain jatkuu, perheen isää musiikin äänekkyys kiusaa. Hän tahtoo alentaa volyymiä sanoen sen häiritsevän ihmisiä.
• • •
Pikkutyttö päästää suustaan elokuvan avainrepliikin: ”Mitä ihmisiä, ei täällä näy ketään.” Se resonoi, sillä elokuvan ihmiset toimivat aivan kuin kukaan ei näkisi heidän tekojaan. Aloituskohtauksessa ovat läsnä ihmisten arkiset huolet, väsymys ja ajatukset hyvin näkyvästi raskaana olevan äidin tulossa olevasta synnytyksestä. Pimeys ja auton ääni kertyvät väsymykseksi ja turtumukseksi. Auto hypähtää kuin olisi ajanut jonkin ylitse. Koiran tai ihmisen, emme tiedä, koska emme näe. Isä käy katsomassa yliajamaansa koiraa. Perheen äiti kommentoi: ” Se oli väistämätöntä, jumala pani koiran siihen missä se oli.”
• • •
Auto sammahtaa kesken matkan ja perhe päätyy tienvarren pienelle verstaalle, jossa on mekaanikko Vahid (Vahid Mobasseri). Hän vilkuilee epäluuloisesti perheenisää kuin hänellä olisi pahat mielessä miehen suhteen. Käy ilmi että Vahid epäilee isää Eqbaliksi, salaisen poliisin kiduttajaksi, jonka käsissä Vahidia kidutettiin. Vahidin muistot laukaisee Eqbalin kitisevä jalkaproteesi. Vahid kiikuttaa Eqbalin tajuttomaksi lyötyään autiomaahan, jossa hän kaivelee epäilemälleen kiduttajalle hautaa.
• • •
Myöhemmin Vahid säntäilee tutun luota tutun luo etsimässä vahvistusta epäilyksilleen, koska ei tahdo tappaa miestä erehdyksessä. Ihmisiin, joilta Vahid hakee vahvistusta epäilyilleen kuuluu myös aggressioitaan huonosti hallitseva Hamid (Mohamad Ali Elyasmehr). Kirjakauppias Salar kehottaa Vahidia luopumaan kostoaikeistaan, koska ”emmehän me ole yhtä pahoja kuin he olivat.” Ohjaaja Jafar Panahi on rakentanut teoksensa monien eri tunnetilojen ja näkemysten välillä vaihtelevaksi elokuvaksi, jossa kiristyvä jännitys vaihtuu ilkeäksi satiiriksi iranilaista diktatuuria läpäisevästä lahjonnasta.
• • •
Kirjoitin elokuvasta myös toisaalle, nettijulkaisu Kulttuuritoimitukselle tekemässäni arviossa mm. näin: ”Se oli pelkkä sattuma– elokuva on kuvattu, kuten monet Panahin elokuvista, salaa, jotta viranomaisilla ei olisi tilaisuutta puuttua elokuvantekoon. Se näkyy kuvattujen ottojen vähäisessä määrässä, lyhyessä kestossa että kuvien rajauksessa. Se kaikki tekee elokuvan rytmistä hengästynyttä ja kerronnasta episodimaista.” Se voi saada elokuvan tuntumaan pidemmältä kuin se oikeasti onkaan.
• • •
Elokuva tekee selväksi, että Iranissa kidutus, korruptio ja oppositio ovat olemassa, sen toteamisessa Panahin elokuva käy hetkittäin hiukan turhankin opettavaiseksi. Täysin huumoriton elokuva ei ole etenkään esitellessään sitä, miten kaikkialle Iranissa lahjonta on levinnyt. Panahi on tehnyt elokuvastaan niin rikkaan ja moniulotteisen, että se kestää useammankin katsomisen. Elokuvassa näyttäisi olevan monta vankilaa, todellisia ja vertauskuvallisia: on pakettiauton tavaratila, jossa makaavaan työkalulaatikoon Eqbal on teljetty.
• • •
Ja on Vahidin omat raivoisat tunteet, joiden otteesta hän ei pääse irti. Tietenkin ovat myös ne vankilat, joissa Iranin monet toisinajattelijat ja ääneen puhujat ja muut rohkeuttaan ja henkistä vapauttaan harjoittaneet ovat viruneet, kuten monet tämän elokuvan henkilöistä. Elokuvan loppu näyttää sen, miten ihminen koston harjoittamisella viskaa itse itsensä omien muistojensa ja tunteidensa rautahäkkiin.
Se oli pelkkä sattuma.
Ohjaus: Jafar Panahi.
Käsikirjoitus: Jafar Panahi, Nader Saeivar, Shadmehr Rastin.
Kuvaus: Amin Jafari.
Pääosissa: Vahid Mobasseri, Mariam Afshari, Ebrahim Azizi, Hadis Pakbaten, Mohamad Ali Elyasmehr.
Kesto: 1 h 43 min.
Ikäraja: 16.
Ensi-ilta: 6.3.2026
