Ensi-illat (177)

Jos haluaa nähdä Pedro Almodovarin The Room Next Door -elokuvan elokuvateatterissa on jo kiire, sillä nyt on menossa viimeinen esitysviikko.

Toisinaan on hyvä edes haluta katsoa elokuvaa vähän toisin kuin muut. Sitä kriittisyyttä, siis.

Elokuvakriitikko marmattaa Amadeus-elokuvan mm. puutteellisesta faktantarkistuksesta.

Green Border on elokuva, joka varmasti herättää keskustelua, eniten aiheensa takia. Manikealaisen maailmankuvansa takia en pitänyt siitä niin kovin paljon.

Cannesin elokuvajuhlilla pääplkinnon eli Kultaisen palmun voittanut Anora on imuroinut ylistäviä kritiikkejä kaikkialla. Komedia se ei ole.

The Apprentice ei ole elokuva vain Donald Trumpista, vaan samalla myös hänen oppimestaristaan, häikäilemättömästä juristista Roy Cohnista.

Christian Petzoldin Punainen taivas kuvaa, miten nuorten ihmisten tapaamisessa luonteet ja kohtalot paljastuvat.

Hyvin mahdollisesti Coppolan viimeiseksi elokuvaksi jäävä elokuva Megalopolis ei olekaan ihan tavallinen tapaus.

Robert Guédiguianin provencelaistarinoissa on niin suurta sydäntä, että niitä katsoessa saattaa liikuttua.

Näillä sivuilla herätään eloon myöhemmin kesällä.

Vähänkään pidempien populaarikulttuuriin keskittymisen kausien jälkeen tekee vain hyvää sukeltaa täysillä korkeakulttuuriin, oli se elitististä tai ei. Wendersin elokuva kuvataiteilija Anselm Kieferistä virkistää, koska se uskaltaa vaatia keskittymistä.

Turkkilaismestarin 3 tuntia ja 17 minuuttia kestävää elokuvaa katsoessa vakavin eksistentiaalinen kysymys koskee pakaraposken hermoratoja.

Olin antanut itseni toivoa, että uusin päivitys Mad Max -elokuvien sarjaan olisi hyvä, mutta huonostihan siinä kävi, sillä Furiosa: A Mad Max Saga on vieläkin puuduttavampi tapaus kuin sarjan edellinen...

Apinoiden planeetta-aiheen versiointien kymmenes elokuva Kingdom of the Planet of the Apes sopii hajamieliseksi katsottavaksi, siis ajantappotuotteena kaltaistensa joukossa.

Kirjailija ja elokuvaohjaaja Alex Garlandin uusin teos Civil War saattaa ahdistaa katsojaansa hyvästä syystä, sillä sen kuvat ovat varoitus: Älkää sortuko aseellisiin erimielisyyksiin.

Joskus yksi näyttelijä riittää syyksi mennä katsomaan elokuva. Luvatussa maassa se syy on Mads Mikkelsen. Euroopan palkituimpiin kuuluvaa miesnäyttelijää katsoo vaikka keskinkertaisemmassakin elokuvassa.

Huippuluokan tieteiselokuvaksi väitetty Dyyni: osa kaksi ei ole ihan niin uskomattoman hieno elokuva miksi sitä jotkut ovat luonnehtineet. Tietystä kliseisyydestä huolimatta kiinnostavinta on nähdä, millaista jatkoa tähän aikanaan tehdään.

Kriitikko katsoi ekan Dyynin, eikä yksinomaan ihastunut. Puheet kohtalosta ja velvollisuudesta toivat ikäviä mielleyhtymiä. Eikä spektaakkelin iso kokokaan ole jäännöksettömästi hyvä asia.

Cannesin festivaalin pääpalkituksi ja viiden Oscar-ehdokkuuden teokseksi päätynyt The Zone of Interest antaa katsottavaa älyllisesti ja esteettisesti moniulotteisia elokuvia etsivälle.

Tämän kirjoittaja ei pidä kovin paljon Myrskyluodon Maijasta. Koska kriitikon tehtävä on olla vilpitön ja armoton, niin sitä yritän toteuttaa.

Vanhan klassikon arvostelu hetken muun ensi-iltatarjonnan rinnalla tuntuu kummalliselta ja ehkä väärältä, mutta tarkemmin ajatellen on vain oikein, että klassikosta puhutaan omilla ehdoillaan.

Elokuva keisarista, joka sotii koko ikänsä, ei kerro mitään sen kaiken syistä. Pelkkää pintaa vain.

Hyvin, varmasti ja osaavasti tehty Mummola käy kaikki ne rastit mitä pitääkin. Se on elokuva jota voin arvostaa ilman että pitäisin siitä.