Antti Selkokari
Käytetyistä osista koottu juoni korostaa Gemini Manin luonnetta tekniikkamainoksena. Kuvankäsittelyn rajattomat, pelottavat mahdollisuudet käyvät monin tavoin ilmi genre-elokuvasta, jonka funktio on toimia ajantappoviihteenä. Gemini Manin juoni heijastaa liiankin hyvin leffan tuotannollista clouta.
Vaikka elokuva väittäisikin kertovansa superroistosta tai pikemminkin tavallisen ihmisen muokkautumisesta vinoon, se ei tee siitä hyvää.
On kyllä nautittavaa, kun saa nähdäkseen kotimaisen elokuvan joka suurimman osan aikaa luottaa yleisönsä älyyn. Tottumiskysymys on sellainen elokuva.
Kotimainen elokuva ei vieläkään täysin vältä näköiselokuvan kirousta, sillä laulaja Kari Tapion elämää kertailevassa Olen suomalainen-elokuvassa on näköispatsaan näköä, elkeitä ja kokoa.
Almodovarin Kärsimys ja kunnia sisältää jotain uutta, paljon vanhaa ja kosolti tekijäänsä itseään.
Mitä kaikkea onkaan Angel Has Hallen; vallankaappaustarina, draama sukupolvisovituksesta ja ennen kaikkea jäykkä, kulmikas ja huono toimintaelokuva. Kaikkea löytyy. Tämä se vaivaakin suuren yleisön leffoja: Halussaan olla olla jokaiselle jotakin, ne päätyvät olemaan ei kenellekään mitään.
Arvokkainta Tarantinon uutuudessa on, että se voi parhaimmillaan saada tutkimaan ja arvostamaan Hollywoodin menneisyyttä.
Mitäkö muistan Apollo 11 -elokuvasta: Kuvien ihmeellisen kirkkaan, terävän kauneuden, avaruusaluksen lähtölaukaisun jälkeisen kallistumisen kohti lentorataansa, käsikäyttöisen sekuntikellon ja Matt Mortonin dramaturgisesti upean musiikin.
Ei niinkään komedia, mutta satiiri mediamaailmasta, sitä on Late Night ja Emma Thompson ja Mindy Kaling ovat pääosissa loistavia.
Äiti, joka on lihaksikkaampi kuin Hulk tai parhaiden aikojensa Armold yhteensä ei olisi ihan tavallinen missään, mutta Elsa Amielin Pearl-elokuvassa on äiti jollaista ei ole toista. Bodariäidin muotokuvana Pearl jää mieleen pitkiksi ajoiksi.
