Antti Selkokari
Ällistyin kun löysin uuttakin sanottavaa jo kertaalleen arvostelemastani ja varsin huonona pitämästäni The Northman-elokuvasta.
Kenneth Branaghin Belfast on omaelämäkerrallinen kertomus kasvamisesta Pohjois-Irlannin pääkaupungin työläiskorttelistossa keskellä protestanttisten unionistien ja irlantilaismielisten katolilaisten pinnan alla kyteviä konflikteja. Se on taitavasti kerrottu hauska, kaunis ja melankolinen elokuva.
Armotonta menoa nostaa esiin aidon yhteiskunnallisen epäkohdan, hoivatyön alistamisen niin puhtaasti taloushyötyjen välineeksi, että työn tarkoitus unohtuu.
Pedro Almodóvarista ja hänen elokuvistaan pitää sanoa se, ettei hän ole koskaan kyyninen, päinvastoin, sillä Rinnakkaiset äidit on elokuva, jonka vahvimpia tunteita ovat hellyys ja myötätunto.
Vielä ehtii nähdä elokuvateattereissa jo joulusta asti olleen Spencer-elokuvan, josta näyttelijä Kristen Stewart on Oscar-ehdokkaana, on se sen arvoinen.
Iranilaisohjaaja Asghar Farhadin Sankari on niin taiten kerrottu moraliteetti, että se kuuluu hänen parhaimpiin elokuviinsa.
Elokuvateattereiden vasta käynnistellessä toimintaansa koronakauden jäljiltä on nähtävissä, että kiinnostavimmat ensi-illat ovat vasta tulossa esimerkiksi viikon kuluttua.
Don’t Look Up sohii satiiriaan liian moniin suuntiin, eikä siksi osu oikein mihinkään. Elokuvaa ei tee mielikään katsoa monia kertoja.
Jane Campionin ohjaama The Power of the Dog on kaikkea muuta kuin jouluelokuva, eikä ihan täysi länkkärikään, mutta hieno elokuva silti. Se kertoo vihaa kuin hivuttavaa sairautta potevasta miehestä ja hänen veroisestaan vastustajasta.
Clint Eastwood jatkaa uusimmalla Cry Macho -elokuvallaan pitkien jäähyväisten jättämistä uransa kovanaamarooleille.
