Ensi-illat (147)

Sisu on ehdottomasti nähtävä elokuvateatterissa, jotta sen tekijöiden taito ja vino huumori saisivat nauttia yleisön arvonantoa ja suosiota.

Pari vuotta sitten elokuvateattereissa ollut Tove kestää katsomisen suoratoistonakin. Siten sen parhaat piirteet vain korostuvat.

Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta -klassikkoromaanin uusin elokuvaversio näyttää rivisotilaiden sodan, kuten aiemmatkin elokuvat, ja tuomitsee voimakkaasti kiihkokansallisuudella intoilun.

Aivan parhaiden toimittajaleffojen tasolle She said ei nouse, mutta se sentään yrittää.

Parhaita syitä poiketa Helsingin kauneimmassa elokuvateatterissa, Orionissa on Bruno Dumontin France-mediasatiirin ainoa näytös sunnuntaina 13.11.

Kaksi arvostelua Kikka!-elokuvasta kirjoitettuani tein vielä toisenkin.

Maailmalla mainetta ja palkintoja napsinut Metsurin tarina on ehyt luomus, jopa liikaakin.

Klaus Härön Rakkaani merikapteeni useampia kuin sen ilmeisen rakkaustarinan.

Anna Erikssonin W sai kriitikon pohtimaan mitä ovat tinkimättömänä pitämämme taiteen ehdot.

On omanlajistaan lahjakkuutta tehdä elokuva, jossa pidetään meteliä ruoanlaitosta nauttimatta murusestakaan. Flux Gourmet on sellainen elokuva.

Hetken elokuvista se, josta pidetään eniten melua, ei välttämättä olekaan ihan niin hieno kuin annetaan ymmärtää.

Parhaita syitä käväistä Espoo Cinéssä on Bruno Dumontin mediasatiiri France.

Vaikka ei pitäisikään Baz Luhrmannin, Great Gatsby ja Moulin Rouge! -elokuvien ohjaajasta hänen teostensa liioittelulta vaikuttavan kohottuneisuuden takia, niin elokuva Elviksestä suorastaan vaatii Luhrmannin tyylistä isoa skaalaa ja volyymiä.

Vasta kesällä nähty helmikuun ensi-ilta alkoi tuntua niin oleelliselta teokselta, että nähtyä oli pakko jotenkin jäsentää. Teattereista leffa on jo häipynyt uusintojen ja erityisesitysten hämärään.

Ällistyin kun löysin uuttakin sanottavaa jo kertaalleen arvostelemastani ja varsin huonona pitämästäni The Northman-elokuvasta.

Kenneth Branaghin Belfast on omaelämäkerrallinen kertomus kasvamisesta Pohjois-Irlannin pääkaupungin työläiskorttelistossa keskellä protestanttisten unionistien ja irlantilaismielisten katolilaisten pinnan alla kyteviä konflikteja. Se on taitavasti kerrottu hauska, kaunis ja melankolinen elokuva.

Armotonta menoa nostaa esiin aidon yhteiskunnallisen epäkohdan, hoivatyön alistamisen niin puhtaasti taloushyötyjen välineeksi, että työn tarkoitus unohtuu.

Pedro Almodóvarista ja hänen elokuvistaan pitää sanoa se, ettei hän ole koskaan kyyninen, päinvastoin, sillä Rinnakkaiset äidit on elokuva, jonka vahvimpia tunteita ovat hellyys ja myötätunto.

Vielä ehtii nähdä elokuvateattereissa jo joulusta asti olleen Spencer-elokuvan, josta näyttelijä Kristen Stewart on Oscar-ehdokkaana, on se sen arvoinen.

Iranilaisohjaaja Asghar Farhadin Sankari on niin taiten kerrottu moraliteetti, että se kuuluu hänen parhaimpiin elokuviinsa.

Elokuvateattereiden vasta käynnistellessä toimintaansa koronakauden jäljiltä on nähtävissä, että kiinnostavimmat ensi-illat ovat vasta tulossa esimerkiksi viikon kuluttua.

Don’t Look Up sohii satiiriaan liian moniin suuntiin, eikä siksi osu oikein mihinkään. Elokuvaa ei tee mielikään katsoa monia kertoja.

Jane Campionin ohjaama The Power of the Dog on kaikkea muuta kuin jouluelokuva, eikä ihan täysi länkkärikään, mutta hieno elokuva silti. Se kertoo vihaa kuin hivuttavaa sairautta potevasta miehestä ja...

Clint Eastwood jatkaa uusimmalla Cry Macho -elokuvallaan pitkien jäähyväisten jättämistä uransa kovanaamarooleille.