Ensi-illat (192)

Hyvin mahdollisesti Coppolan viimeiseksi elokuvaksi jäävä elokuva Megalopolis ei olekaan ihan tavallinen tapaus.

Robert Guédiguianin provencelaistarinoissa on niin suurta sydäntä, että niitä katsoessa saattaa liikuttua.

Näillä sivuilla herätään eloon myöhemmin kesällä.

Vähänkään pidempien populaarikulttuuriin keskittymisen kausien jälkeen tekee vain hyvää sukeltaa täysillä korkeakulttuuriin, oli se elitististä tai ei. Wendersin elokuva kuvataiteilija Anselm Kieferistä virkistää, koska se uskaltaa vaatia keskittymistä.

Turkkilaismestarin 3 tuntia ja 17 minuuttia kestävää elokuvaa katsoessa vakavin eksistentiaalinen kysymys koskee pakaraposken hermoratoja.

Olin antanut itseni toivoa, että uusin päivitys Mad Max -elokuvien sarjaan olisi hyvä, mutta huonostihan siinä kävi, sillä Furiosa: A Mad Max Saga on vieläkin puuduttavampi tapaus kuin sarjan edellinen...

Apinoiden planeetta-aiheen versiointien kymmenes elokuva Kingdom of the Planet of the Apes sopii hajamieliseksi katsottavaksi, siis ajantappotuotteena kaltaistensa joukossa.

Kirjailija ja elokuvaohjaaja Alex Garlandin uusin teos Civil War saattaa ahdistaa katsojaansa hyvästä syystä, sillä sen kuvat ovat varoitus: Älkää sortuko aseellisiin erimielisyyksiin.

Joskus yksi näyttelijä riittää syyksi mennä katsomaan elokuva. Luvatussa maassa se syy on Mads Mikkelsen. Euroopan palkituimpiin kuuluvaa miesnäyttelijää katsoo vaikka keskinkertaisemmassakin elokuvassa.

Huippuluokan tieteiselokuvaksi väitetty Dyyni: osa kaksi ei ole ihan niin uskomattoman hieno elokuva miksi sitä jotkut ovat luonnehtineet. Tietystä kliseisyydestä huolimatta kiinnostavinta on nähdä, millaista jatkoa tähän aikanaan tehdään.

Kriitikko katsoi ekan Dyynin, eikä yksinomaan ihastunut. Puheet kohtalosta ja velvollisuudesta toivat ikäviä mielleyhtymiä. Eikä spektaakkelin iso kokokaan ole jäännöksettömästi hyvä asia.

Tämän kirjoittaja ei pidä kovin paljon Myrskyluodon Maijasta. Koska kriitikon tehtävä on olla vilpitön ja armoton, niin sitä yritän toteuttaa.

Vanhan klassikon arvostelu hetken muun ensi-iltatarjonnan rinnalla tuntuu kummalliselta ja ehkä väärältä, mutta tarkemmin ajatellen on vain oikein, että klassikosta puhutaan omilla ehdoillaan.

Elokuva keisarista, joka sotii koko ikänsä, ei kerro mitään sen kaiken syistä. Pelkkää pintaa vain.

Hyvin, varmasti ja osaavasti tehty Mummola käy kaikki ne rastit mitä pitääkin. Se on elokuva jota voin arvostaa ilman että pitäisin siitä.

Vaikka inhoan ylipitkiä elokuvia, niin Martin Scorsesen kolme ja puolituntisen intiaanimurhista Oklahomassa 1920-luvulla kertovan eepoksen katsominen sujahti yllättävänkin kevyesti.

Bloggari kävi katsomassa Oppenheimerin toisen kerran ja vaikkei kaikkea kerrokaan, niin juttu sisältää taatusti spoilereita.

Uusin muskettisoturielokuva sai kaivelemaan varhaisia muistoja aiheen liepeiltä, jopa lapsuudesta asti.

Vortex on on tyly elokuva kuin kuolintodistus ja siksi oivallinen memento mori.

Epäluulolla ja viattomuuden menetyksellä silattu trillerintapainen Salaliitto Kairossa käy hyvästä ja viihdyttävästäkin katsottavasta.

On elokuvia, jotka vaativat kriitikolta vähäsanaisuutta. Hiljainen tyttö on sellainen elokuva.

Tár -elokuvan päähenkilö elää klassisen musiikin harjoittamisesta, jolle on omistautunut maanisella kiihkolla.

The Fabelmans on eräänlaista elokuvallista autofiktiota. Siinä Steven Spielberg kertoo nuoruudestaan, perheestään ja kasvusta elokuvantekijäksi erinomaisen viihdyttävästi.

Hyvän, vaikuttavan elokuvan merkki on, että se saa puhumaan fiktiivisistä ihmisistä kuin he olisivat olemassa. The Banshees of Inisherin on sellainen elokuva.