Antti Selkokari
Kymmenen minuuttia päälle kaksi tuntia ei ole hetkeen tuntunut niin loputtomalta ajalta kuin mitä dokumenttielokuva Diego Maradonasta. Sinällään hienosti tehty leffa haksahtaa liian moniin ja liian pitkiin futismatsiklippeihin.
Nyt kesäkuun 2019 lopulla, kun Dome Karukosken ohjaama englanninkielinen draamaelokuva kirjailija ja kielitieteilijä J. R. R. Tolkienin elämästä on siirtymässä viimeiselle esitysviikolleen elokuvateattereissa, on aika katsahtaa uudestaan elokuvaan.
Vitsin tuntuisesti syntyneestä MIB- miehet mustissa -elokuvasta siinnyt toimintakomedioiden sarja on osa osalta huonontunut. Ulkoiset tunnusmerkit, mustat puvut ja muut ovat tallella, mutta mitään muuta juurikaan ei.
Hotel Mumbai on toimintaelokuva ilman sankareita, ellei sellaisiksi lasketa niitä mumbailaisen hotellin työntekijöitä, jotka hengenvaaraa uhmaten jäivät huolehtimaan hotellivieraista terroristien iskettyä hotelliin. Hotel Mumbai on huomattavan väkivaltainen elokuva ja siksikin synnyttää harkintaa väkivaltaviihteen mielekkyydestä.
On itse asiassa vähättelevää kutsua Agnès Vardaa ranskalaisen elokuvan uuden aallon kummitädiksi, koska hän kuuluisi samaan uuden aallon suurohjaajien joukkoon Truffaut’n, Chabrolin, Godardin, Resnais’n, Rivetten ja Rohmerin kanssa. Hänelle itselleen asialla ei ollut järin suurta merkitystä, mutta johdonmukaisena feministinä hän ei voinut olla huomaamatta asiaa. Tämä, ja monta muuta seikkaa käy ilmi erikoisesityksiin tuodusta vain englanniksi teksitetystä ohjaajansa viimeisestä dokumenttielokuvasta Varda by Agnès.
Budapestin auringonlasku on elokuva, jossa kuva on kaikki kaikessa: Kuvan jäsennys ja kuljetus kertovat elokuvassa paljon enemmän ja tarkemmin kuin mikään mitä siinä sanotaan ääneen.
Vampyyrien, elävien kuolleiden ollessa tv-sarjojen ja elokuvien vakiokamaa, niiden entinen pelottavuus ja arvo kauhuelokuvien hahmoina voi tuntua hassulta. Juuri siksi tekee hyvää nähdä Werner Herzogin 40 vuoden takainen Nosferatu –yön valtias, sillä se palauttaa vampyyrikreivin hahmolle mystisyyttä ja myyttisyyttä ja sen mukana hitusen uskottavaa pelottavuuttakin.
Jafar Panahia voi hyvällä syyllä pitää maailman tinkimättömimpänä elokuvantekijänä, sillä kun iranilainen pappisvaltio langetti hänelle 20 vuoden kiellon tehdä elokuvia ja kotiarestin, niin Panahi ei lannistunut, vaan käänsi rajoitukset voitokseen. Matkustuskiellon alainen ohjaaja tekee elokuvia kotona, mökillä tai autossa. Viimeisin tällainen elokuva, Kolme naista ottaa tähtimeensä patriarkaalisen kulttuurin joka pyrkii lannistamaan naisten työtä taiteilijana. Elokuva on kaunis, älykäs, rohkea ja hauskakin.
Ashgar Farhadin keskinkertaisinkin elokuva on parempi kuin moni niistä kuvadraamoista joita elokuvateattereissa laatuelokuvina myydään.
Parhaat syyt katsoa elokuva Van Gogh – ikuisuuden porteilla ovat Willem Dafoen tavattoman intensiivinen roolisuoritus sekä elokuvan kuvat valosta.
