Tove Janssonin 1972 ilmestyneestä pienoisromaanista Kesäkirja tehty amerikkalais-suomalainen elokuva on hyvin helppoa katsottavaa. Siihen nähden, että Janssonin pienoisromaani on vain 143-sivuinen kirjanen, elokuvasta on saatu hämmästyttävän painokas, silti keveästi toteutettu moniääninen muistelo. Kolme ihmistä saapuu tuuliselle saarelle, joka on melkein pelkkä luoto.
• • •
Kesäkirja on katkelmallisten tuokiokuvien sikermä kesästä, jona yhden perheen jäänteet kokoontuvat kesänviettoon. Se on luultavimmin ensimmäinen kesä sen jälkeen, kun Anders Danielsen Lien esittämän isän vaimo ja Sophia-tyttären (Emily Matthews) äiti on kuollut. Sophian isoäiti (Glenn Close) on paikalla ja läsnä. Parasta elokuvassa on sen alku, jossa käy ilmi sen ihmisten kesken vallitseva sanaton ymmärrys. Isä rypistää kulmiaan saarimökin seinällä roikkuvalle naiselliselle hatulle, joka on ilmeisesti kuulunut lapsen luultavasti melko äskettäin kuolleelle äidille. Isoäiti sieppaa hatun mukaansa sanoen tietävänsä minne se kuuluu ja vie sen pois.
• • •
Perheen suru on vielä tuoretta ja se on niin raakaa, että isä tokaisee sen löyhkäävän niin, ettei kukaan halua nähdä heitä. Iso osa elokuvasta on sen katsomista, miten nämä kolme ihmistä vuoroin väistelevät toisiaan tai hakeutuvat toistensa seuraan. Tämä voi tuntua kummalliselta, mutta he vain ovat niin perin juurin hienotunteisia, että muu ei käy. Tyttö näyttää sujahtavan kesäsaarelaisuuteensa luontevasti, hän osaa vain olla, lojua kallionkolossa kuten lapsi ainakin. Nämä ihmiset yrittävät niin määrätietoisesti olla häiritsemättä luontoa, että siitä tehdään numeroa sorkkimalla irtaantuneita sammalia paikoilleen.
• • •
Takana on idea suomalaisista ihmisinä, jotka ymmärtävät olevansa luonnossa vain vieraina, käymäseltään. Tuulenhengen kaltainen lapsi, Sophia ja taiteilijan työssään ahkeroiva mietteliäs isä nähdään istuttamassa kallionkoloon poppelia, äitivainajan lempipuuta. Glenn Close esittää isoäidin roolissaan nivelrikkoista kävelyä paremmin kuin kukaan. Closen könyämistä katsellessa alkoi omiakin polvia särkeä. Elokuvan tunnelma on ajaton, teltta ja puvustus voisivat olla 1970-lukua tai mitä tahansa sen jälkeistä aikaa. Muutenkin koko elokuva on tehty kuin fetissiksi suomalaisten suhteesta kesään.
• • •
Kunhan kuvassa vain näkyy aurinkoa, sinitaivasta ja luontoa, niin suomalaiset saadaan tuntemaan voimakasta mielihyvää. Tähän automaattireaktioon luottaminen on tyypillisintä kotimaisille elokuvantekijöille, mutta Kesäkirjan amerikkalaistekijöillä ei luulisi olevan paineita suomalaiskatsojien mielihyvän tunteiden saamisen suhteen muuten kuin ehkä kohteliaisuutena. Elokuvassa ei ole varsinaista tarinaa kuin jokusen rihman verran. Se luottaa hyvin paljon luontokuviin. Kuolevaisuus on elokuvassa läsnä kahdella tapaa: tietoisuutena perheen äidin kuolemasta sekä isoäidin häämöttävästä poislähdöstä. Isoäiti tuntee elämänsä olevan liukumassa häneltä pois.
• • •
Katoavaisuuden tunnot ovat elokuvassa läsnä suoruutena. Lapsen annetaan kysyä vaikeita kysymyksiä ja niihin vastataan tosissaan. Kesäkirja ei ole yhtään niin synkeä elokuva, miltä se voi kuulostaa. Oleellisinta siinä on kuvaus perheestä, jonka jäsenet ovat läsnä toisilleen. Siihen läsnäoloon mahtuu myös sanattoman, ilmeinä välittyvän huumorin hetkiä. Elokuva välttelee tietoisesti suurta melodraamaa ja se kuvaa niukasti ja vähäsanaisesti henkisen perinnön jättämistä: Sen päähenkilöksi nousevaa isoäitiä käyttää halu jättää lapsenlapselleen muisto itsestään sekä siitä, miten saarella pitää elää.
• • •
Ollakseen elokuva suomalaisesta kesästä Kesäkirjassa ei kertaakaan saunota, eikä siinä nähdä yhtään kalaa, eikä pyydetä sitä – ei verkoilla eikä ongella. Jos elokuvassa jotakin on liikaa, niin puolalaismuusikko Hania Ranin pianomusiikkia, jolla alleviivataan tunnelmia silloinkin, kun kuvat riittäisivät. Janssonin alkuperäisromaanissa kerrotaan näiden ihmisten oleilun olevan ”Heidän hajamielinen tapansa elää ja myötäillä kesän verkkaista kulkua.” Siihen elokuvassakin näyttää pyrityn ja myös päästyn.
Kesäkirja.
Ohjaus: Charlie Mc Dowell
Käsikirjoitus: Robert Jones Tove Janssonin alkuperäisromaanista.
Kuvaus: Sturla Brandth Grøvlen.
Musiikki: Hania Rani.
Pääosissa: Glenn Close, Emily Matthews, Anders Danielsen Lie.
Kesto: 1 h 35 min.
Ikäraja: S.
Ensi-ilta elokuvateattereissa: 31.1.2025.