Antti Selkokari
Kriitikko katsoi uuden Dyynin, eikä yksinomaan ihastunut. Puheet kohtalosta ja velvollisuudesta toivat ikäviä mielleyhtymiä. Eikä spektaakkelin iso kokokaan ole jäännöksettömästi hyvä asia.
Taas on tullut aika, kun elokuvateollisuus houkuttelee katsojia palaamaan elokuvateattereihin jollain sellaisella, mitä ei kotona näe; jättimäisen isolla kuvakoolla, huippuluokkaisesti jytisevällä äänentoistolla ja elokuvilla, joita ei välttämättä ihan heti näe toosasta, jota televisioksi kutsutaan.
Harvemmin katson elokuvia uudestaan niitä kerran arvosteltuani. Nyt tein poikkeuksen, koska vein vaimoni katsomaan Yhdet vielä -elokuvaa, jonka näkemine uudestaan synnytti halun muotoilla joitain ajatuksia kenties vähän perusteellisemmin mihin kiireessä tehdyn ensi-ilta -arvostelun yhteydessä oli mahdollisuuksia.
Onhan se eräänlainen vuosijuhla, kun muutamienkin kotimaisten elokuvien ensi-illasta tulee kuluneeksi 20 vuotta. Varsin vähän asiat ovat muuttuneet, mutta jotain sentään.
Onhan se eräänlainen vuosijuhla, kun muutamienkin merkittävien elokuvien ensi-illasta tulee kuluneeksi 20 vuotta. Kaikkia en suinkaan saanut mukaan. Vielä jäi muisteltavaa – liikaakin.
1900-luvun poliittisen historian merkittävimpiin kuuluneen jännitteen eli kylmän sodan liepeiltä tehty vakoilutrilleri Kuriiri osoittautuu pääpirteissään tositapahtumia noudattelevaksi, vakaan hyvin tehdyksi viihde-elokuvaksi. Benedict Cumberbatch loistaa pääosassa.
Bloggari palailee päiväjärjestykseen, kävi katsomassa viimeisimmän Luokkakokous -leffan ja yrittää nähdä sen tutun huonouden alle.
Ei, itse sivusto ei muuta mihinkään, vaan bloggari vaihtaa majaa ja kaupunginosaa. Vielä ennen muuttoa uusi koti on remontoitava. Parhaassa tapauksessa elokuun alkupuoliskolla asiat, tavarat ja ihmiset ovat asettuneet järjestykseen, jossa päivityksetkin pääsevät jatkumaan.
Kuinkahan moni Kate Winsletin meikkaamattomia esiintymisiä Mare of Easttown -sarjassa on oikeasti ylipäätään katsonut koko sarjaa? Winsletistä ja itse sarjasta kirjoittelu on jäänyt pintatasolle.
Aki Kaurismäen kymmenen vuoden takainen Le Havre -elokuva saattaa näyttää nyt ehkä toisenlaiselta, paremmalta tai tiivistyneemmältä kuin silloin. Vapauttavinta elokuvassa on, että sen tekijä antoi itsensä ja meidänkin nauraa elämän järjettömyyksille.
