Green Border on elokuva, joka varmasti herättää keskustelua, eniten aiheensa takia. Manikealaisen maailmankuvansa takia en pitänyt siitä niin kovin paljon.
Suoratoistopalvelu Maxilta löytyvä Philip Rothin romaanista tehty minisarja Salajuoni Amerikkaa vastaan kestää kyllä katsomisen.
Cannesin elokuvajuhlilla pääplkinnon eli Kultaisen palmun voittanut Anora on imuroinut ylistäviä kritiikkejä kaikkialla. Komedia se ei ole.
Almodovarin ensimmäisessä englanninkielisessä elokuvassa puhutaan paljon muistoista, elämästä, kuolemasta ja taiteesta. Venetsian elokuvajuhlilla kultaisen leijonan voittanut elokuva saattaa jäädä mieleen katsomisen jälkeenkin.
Syysloman tapaisella ollaan.
The Apprentice ei ole elokuva vain Donald Trumpista, vaan samalla myös hänen oppimestaristaan, häikäilemättömästä juristista Roy Cohnista.
Christian Petzoldin Punainen taivas kuvaa, miten nuorten ihmisten tapaamisessa luonteet ja kohtalot paljastuvat.
Hyvin mahdollisesti Coppolan viimeiseksi elokuvaksi jäävä elokuva Megalopolis ei olekaan ihan tavallinen tapaus.
Kahteen perheeseen tiivistyvä raastava köyhyys ja suunnaton rikkaus muodostavat korealaiselokuva Parasiten ainekset, jotka kertovat sen ajattomuudesta.
Amerikkalaisen elokuvan monilahjakkuus Steven Soderbergh meni vuoden 2011 Tartunta -elokuvallaan ajattomiin pelkoihin pandemiaksi leviävän taudin vaarallisuudesta.
Kiinnostavimmat eurooppalaiset elokuvat antavat mahdollisuuden nähdä kuvaamansa ihmiset ja tilanteet useammalta kuin yhdeltä suunnalta, siksi kannatti käydä Espoo Cinéssä.
Robert Guédiguianin provencelaistarinoissa on niin suurta sydäntä, että niitä katsoessa saattaa liikuttua.
Pedro Almodovaria taitavammin juuri kukaan ei kiedo historiaa, tunteita ja politiikkaa draamaksi, joka säilyttää tuoreutensa.
Vähänkään pidempien populaarikulttuuriin keskittymisen kausien jälkeen tekee vain hyvää sukeltaa täysillä korkeakulttuuriin, oli se elitististä tai ei. Wendersin elokuva kuvataiteilija Anselm Kieferistä virkistää, koska se uskaltaa vaatia keskittymistä.
Kun projektina oli katsoa kaikki Likainen Harry -elokuvat, piti kirjoittaa ensielokuvan jatko-osistakin.
Kirjoittaja katseli kevään ja alkukesän aikana kaikki viisi Likainen Harry -elokuvaa ja aloitti ensimmäisestä, Don Siegelin ohjaamasta elokuvasta vuodelta 1971. Lopuista tulee artikkeli myöhemmin.
Turkkilaismestarin 3 tuntia ja 17 minuuttia kestävää elokuvaa katsoessa vakavin eksistentiaalinen kysymys koskee pakaraposken hermoratoja.
Olin antanut itseni toivoa, että uusin päivitys Mad Max -elokuvien sarjaan olisi hyvä, mutta huonostihan siinä kävi, sillä Furiosa: A Mad Max Saga on vieläkin puuduttavampi tapaus kuin sarjan edellinen...
Tie sydämeen-elokuvan katsomisen jälkeen tärkein asia on päättää, mitä ja minne haluaa mennä syömään.
Apinoiden planeetta-aiheen versiointien kymmenes elokuva Kingdom of the Planet of the Apes sopii hajamieliseksi katsottavaksi, siis ajantappotuotteena kaltaistensa joukossa.
Kovasti intoiltu uusi dramatisointi Patricia Higsmithin Lahjakas herra Ripley -romaanista on upean näköinen katsella, mutta kevyttä katseltavaa se ei ole.
Vasta kun näin Civil War -elokuvan toisen kerran, aloin ymmärtää ja ajatella, mikä siinä on vialla.
Kirjailija ja elokuvaohjaaja Alex Garlandin uusin teos Civil War saattaa ahdistaa katsojaansa hyvästä syystä, sillä sen kuvat ovat varoitus: Älkää sortuko aseellisiin erimielisyyksiin.
Joskus yksi näyttelijä riittää syyksi mennä katsomaan elokuva. Luvatussa maassa se syy on Mads Mikkelsen. Euroopan palkituimpiin kuuluvaa miesnäyttelijää katsoo vaikka keskinkertaisemmassakin elokuvassa.
