Käynnissä olevan Helsingin dokumenttielokuvafestivaali Docpointin elokuvista omalaatuisimpiin kuuluu François Yazbeckin Nécrose. Nettisivuillaan festivaali luonnehtii sitä ”esseistiseksi muistelmateokseksi.” Vähän alle puolitoistatuntiseen elokuvaan mahtuvat niin elämä kuin kuolemakin. Elokuvan alku on kuin lopun kuvaus. Alussa hengityskoneen ääni vaihtuu kuin ukkosen jyrähdykseen. Kuvassa näkyy kuin röntgenkuvassa sairaalan sängyllä makaavan oletettavasti vanhuksen ruumis, jonka rinnalle kootaan hänen kätensä. Kuin osoitukseksi siitä, että loppu ja alku ovat pohjimmiltaan sama asia, kuvaan tulee lääketieteellisiltä näyttäviä ultraäänikuvia, jotka näyttävät lähikuvilta verisuonista, jostain kasvaimesta tai sykkivästä sydämestä.
• • •
Näiden kuvien myötä kuvaruudulle tulee näkyviin liikehtiviä siittiöitä. Kuin mielleyhtymäketjun jatkoksi saamme nähdä kuvia ihmisen kudoksista ruokatorvessa tai emättimessä, joka tapauksessa jossain pitkän putken tapaisessa elimessä. Nécrosea katselee pitkään hämmentyneenä, sillä sen esseistisyys vaikuttaa enemmän etsimiseltä kuin elokuvantekijän tietoisuudelta siitä mitä hän on tekemässä. Onpa hetkiä, jolloin elokuvan kuvia katsoo ihmetellen mitä ne kertovat, vai kertovatko ne vain tekijänsä omista tunteista? Kommunikoivatko nämä kuvat vain elokuvantekijälle itselleen? Elokuva-arvostelijana katselen Nécrosea enemmän videotaiteen tapaisena museo- ja galleriaelokuvana kuin perinteisenä dokumenttielokuvana.
• • •
Tottahan toki dokumenttielokuva voi olla tätäkin, että kuvat pommittavat minua synnyttäen minussa assosiaatioiden ketjuja ja että kuvassa näkyy pimeitä tiloja ja kuuluu runonkaltaista puhetta. Mietteliästä, hitaasti kääntyvää tai liikkumatonta kuvaa utuisesta lumisesta vuoristosta. Kun kuvassa on paljon kuvia maapallon luonnon elämästä, niin rinnastaako se ihmisen ja planeetan toisiinsa? Elokuvan ääniraita koostuu intensiivisestä huminasta, johon ranskaksi puhuva ääni pudottelee lauseita mustista planeetoista pyörimässä maailmankaikkeudessa päämäärättömästi. Tämän taustalla nakuttaa ikuisuuden vai onko se ajan tikitys. ”Olen maailman reunalla katselemassa ikuiseen yöhön.”
• • •
Välillä puhe vaihtuu arabiankieliseksi diippailuksi luomiskertomuksen salatuista kasvoista ja kuvat puhuvat kosmisesta yksinäisyydestä. Ohjaaja François Yazbeck on tiettävästi kuvannut elokuvaansa paljon kuvia Beirutissa räjähdyksen raunioittamalla satama-alueella. Haluaako elokuva saada meidät katselemaan länsimaita kuin raunioituvaa muinaista Egyptiä? Elokuvassa siteerataan laajasti libanonilaisrunoilija Ounsi El Hajjn tuotantoa. Elokuva saattaa jättää katsojansa jossain määrin hämmentyneeksi, eikä se ole välttämättä huono asia, vähän pitkästyttävä vain.
Esitykset Docpoint-festivaalilla:
Kino Regina pe 02.02.2024 klo 20.45.
Cinema Orion la 03.02.2024 klo 15.30.
Kulttuurikasarmi 3 su 04.02.2024 klo20.45.
