Joulun aikoihin tuli katsottua Francis Ford Coppolan koko Kummisetä-trilogia suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Katsellessa kävi mielessä asia, jos toinenkin. Ensinnäkin tietysti se, miten hyviä elokuvia ne ovat. Vähän tietysti mietityttää Kummisetä-elokuvien klassikkoaseman kestävyys; Onko sitä enää? Voiko niitä pitää ajattomina? Jos jotakin, niin sen Kummisetä-elokuvat todistavat, että mitä heppoisempaa kirjallisuutta käytetään lähtökohtana, sitä paremmat ovat onnistumisen mahdollisuudet. Siinä missä moni arvostetun kirjallisen klassikon elokuvaversio on muodostunut hirvittävyyksien näyttelyksi, niin Kummisetä-trilogian alkuperä Mario Puzon kioskiviihderomaanissa ei yhtään heikennä elokuvien arvoa.
• • •
Kieltämättä tarina, jossa mafiaperheen ikääntyvä pää Vito Corleone (Marlon Brando) toivoo nuorimmasta Michael-pojastaan juristia ja poliitikkoa, mutta poika päätyykin isänsä veroiseksi juonittelijaksi ja armottomuuteen kykeneväksi ammattirikolliseksi, on klassikko, semminkin kun poika joka aluksi on hyvä, muuttuukin pahaksi. Isänperinnön vaiheiden seuraaminen on Kummisetä-trilogian varsinainen juoni. Jos ensimmäinen Kummisetä-elokuva oli elokuva amerikkalaisen unelman tavoittelusta, niin sen jatko-osat ovat kertomuksia tuon unelman tavoittelun kääntymisestä vääristyneeksi versioksi itsestään.
• • •
Coppola keskittyy näissä elokuvissaan amerikanitalialaiseen perheeseen ja perhe-elämään ja tekee sen pitäen tunteet mukana. Amerikkalaisuus on elokuvissa vahvasti läsnä. Ykköselokuva alkaakin hautausurakoitsija Bonaseran (Salvatore Corsitto) julistuksella uskosta Amerikkaan: ”Minä uskon Amerikkaan. Amerikka on tehnyt minut rikkaaksi.” Sen mukana Bonasera uskoo tulleensa hyväksytyksi amerikkalaisena, että hänellä on jokin asema maailmassa. Juuri siihen elokuvan kummisetä Vito Corleone puuttuu ja kysyy apua pyytämään tulleelta Bonaseralta, miksei tämä pyydä apua rakkaalta Amerikaltaan ja usuta poliiseja tyttärensä raiskaajien perään.
• • •
Amerikkalaisuus on monin tavoin läsnä ensimmäisissä Kummisetä-elokuvissa: siellä täällä vilahtavana tähtilippuna, Corleonen perheen esikoisen, kuumapäisen Sonnyn (James Caan) murhan taustalla paasaavana baseball-ottelun radioselostuksena ja niin edelleen. Michael -pojan (Al Pacino) status amerikkalaisena sotasankarina nostetaan esiin, kun se hänelle sopii. Amerikkalaisuuden lisäksi elokuvien teemaksi voi nostaa kulttuurisen muutoksen, jossa vanha klaanipohjainen mafiaperheiden hallitsema rikollisuus ja sosiaalinen verkosto muuttuu pelkäksi liiketoiminnaksi. Viimeistään trilogian päätösosassa bisnes muuttuu ylikansallisten globalisoituneiden yhtiöiden kasvottomaksi toiminnaksi.
• • •
Kummisetä-elokuvat nostivat esiin monia näyttelijöitä, joiden aseman valkokankaan suurina tähtinä voi katsoa alkaneeksi juuri näistä Coppolan elokuvista. Robert De Niro oli päässyt jo hyvään alkuun elokuvanäyttelijänä, mutta vasta Kummisetä II:ssa nähty nuoren Vito Corleonen osa teki hänestä tähden. Al Pacinolla oli jo entuudestaan takana maineikas elokuvarooli pikkuhuijarina ja narkomaanina Jerry Schatzbergin elokuvassa Paniikki piikkipuistossa (1971). Pacino oli jo suhteellisen arvostettu teatterinäyttelijä, mutta Michael Corleonen osa nosti hänet tähdeksi. Myös ohjaaja Francis Ford Coppolan nostivat maailmanmaineeseen nimenomaan Kummisetä-elokuvat.
• • •
Vielä yksi Kummisetä-elokuvien esiin nostama elokuva-ammattilainen on kuvaaja Gordon Willis, jonka voimakkaasti varjoja ja hämärää suosiva kuvaustyyli antoi hänelle lisänimen ”pimeyden ruhtinas.” Willisistä tulikin 1970-luvun johtavia elokuvaajia, jonka työtä saattoi ihastella Alan J. Pakulan elokuvissa Klute (1971), The Parallax View (1974) ja Presidentin miehet (1976). Willisin tapa alivalottaa kuvia tiettävästi raivostutti Kummisetä-elokuvat tuottaneen Paramount-yhtiön johtoa. Coppolan oli tosissaan taisteltava pitääkseen valitsemansa Willisin elokuvien kuvaajana. Willis kuvasi myös paljon Woody Allenille, kuten elokuvat Annie Hall (1977), Manhattan (1979), Muistelmia – Stardust Memories (1980) ja Zelig (1983)
• • •
Sekin kertoo Kummisetä-elokuvien klassikkoasemasta, miten suunnattomasti ne ovat vaikuttaneet myöhemmin tehtyihin gangstereista ja mafiasta kertoviin elokuviin ja tv-sarjoihin. Oliver Stonen kirjoittamassa Brian De Palman ohjaamassa elokuvassa Scarface – arpinaama (1983) oli myös läsnä amerikkalaisen unelman tavoittelu, mutta väkivallalla marinoiduksi painajaiseksi muuttuneena. De Palman elokuvassa ei piitattu perhedynastian rakentelusta, vaan kaikki oli silkkaa ahmimista. Tv-sarja The Sopranosissa (1999-2007) perhe ja suku painottuivat paljon enemmän kuin monissa väkivaltaan keskittyneissä gangsterielokuvissa.
