Tätä juttua varten kävin läpi kahteen mediaan kirjoittamiani juttuja. Ensiksi Kulttuuritoimitus.fi -sivustolle oli jo joulukuun alkupuolella koottu juttu Kulttuuritoimituksen tämän vuoden elokuvista tehdyissä arvioissa vähintään neljä tähteä saaneiden elokuvien perusteella artikkeli vuoden 2023 erinomaisista fiktio- tai dokumenttielokuvista. Itseltäni neljä tai viisi tähteä saaneita elokuvia oli 45 elokuvasta 8, mitä pidin yllättävän suurena lukuna. Tässä artikkelissa ei ole suoraviivaista listausta 1-9. Urheilutulosmaisen listan sijaan käyn tässä läpi joitain itselleni tärkeitä elokuvia. Koen sellaisen mielekkäämmäksi kuin listasijoitusten väsäämisen.
• • •
Kun lisään tähän tälläkin sivustolla kehaisemani vuoden ensi-iltoihin uusintaensi-iltana nähdyn Tokyo Storyn ja vähän muuta niin saadanhan siitä 9 parasta. Seuraavassa yritän jollain tavoin perustellen käydä läpi valintojani ja muistuttaa itselleni, että kriitikon valinnat eivät koskaan ole absoluuttisia vuodesta toiseen kiveen hakattuina säilyviä totuuksia, vaan hetkessä syntyneitä tietyn ajan mieltymyksiä.
• • •
Irlantilaisen näytelmäkirjailija/elokuvaohjaaja Martin McDonaghinThe Banshees of Inisherin -elokuva Colin Farrellin ja Brendan Gleesonin esittämien kahden ukkopahan takkuisesta ystävyydestä oli mustassa huumorissaan yksi vuoden samanaikaisesti sekä kauheimpia että hauskimpia elokuvia. Kaikin tavoin hallitussa suorituksessa olisi ollut edellytyksiä monitasoisempaankin ihmissuhteiden hahmotukseen.
• • •
Steven Spielbergin The Fabelmans on elokuvallisesti autofiktiivinen tarina hänen kasvamisestaan elokuvaohjaajaksi. Se on tekijälleen tyypillisesti tunteellinen. Äärimmäisen ammattitaitoinen hahmotus omasta elämänkulusta on Spielbergiä itseään hyvässä ja pahassa. Valkokankaan alter egonsa, Sammy Fabelmanin kautta Spielberg julistaa itsensä synnynnäiseksi lahjakkuudeksi, joka jo lapsena osasi nähdä tosielämässä sen, mikä on elokuvallista ja mitä voi kuvaamalla tehostaa ja kaunistaa.
• • •
Varttuessaan Spielberg/Sammy Fabelman oppii kuvakulmien ja leikkauksen tehon.” Tietenkin The Fabelmans on tupaten täynnä elokuvaviittauksia, joista tärkein on lopussa. ”Elokuvassa näkyy pyrkimys mytologisoida Spielberg osaksi klassisen Hollywoodin historiallista jatkumoa asettamalla Sammy Fabelman/Spielberg tapaamaan suuresti ihailemaansa ohjaajaa John Fordia, joka kävellä lompsuttelee pitkältä, ilmeisen kostealta lounaalta työhuoneelleen ja alkaa kuulustella Sammya taiteesta ja työhuoneensa seinällä olevien maalausten horisontin paikasta.”
• • •
Oma, suvun ja oman kulttuurin elämä näkyivät vahvasti elokuvassa, joka nousi itselleni jollain tapaa yhdeksi vaikuttavimmista kotimaisista: Katja Gauriloffin Je’vida-elokuvaa mietin ennen siitä kirjoittamista pitkään. ”Je’vida on ensimmäinen koltansaamenkielinen elokuva ja sellaisena se tuo esiin kolttien kokeman pakkosuomalaistamisen kauheuden. Sen elokuva tekee hukkaamatta yksilötarinaansa ja luonnettaan kauniina ja kiehtovana taideteoksena. Monessa ajassa tapahtuvaa elokuvaa katselee mielikseen, koska kuvaaja Tuomo Hutri saa elokuvan mustavalkoisiin kuviin vahvaa sävykkyyttä, joka kertoo tarinaa silloinkin, kun sanat eivät riitä.”
• • •
Vuoden kansainvälisesti tunnetuin suomalaiselokuva on tietenkin kuusivuotiselta tauoltaan elokuvien teon pariin palanneen Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet, jossa elokuvantekijä tiivistää taas kerran pieneen pakettiin tyytymättömyyden tunteensa nyky-Suomessa, jossa vain kylmäsilmäisen vartijan katse seuraa umpikujaduuneissa työskentelevien pienten ihmisten toimia. Kuolleissa lehdissä Kaurismäen minimalismi tuntuu vain entisestään jalostuneen. Mitään turhaa hän ei näytä halunneen elokuvaan jättää. Monet asiat ilmaistaan niin viitteellisesti, ettei niitä edes huomaa, ellei elokuvan katsomiseen keskity tosissaan. Muutamia Akilandia-tyypillisyksiä Kuolleissa lehdissä toki on. Niistä sykähdyttävimpiin kuuluu päähenkilöiden tapaaminen karaokebaarissa, jollaista ei voi olla olemassakaan muualla kuin Aki Kaurismäen elokuvassa. Kaikkiaan elokuva kuuluu tekijänsä herttaisimpiin töihin. Sellaisia ei tässä maailmassa ole yhtään liikaa.
• • •
Vuoden harvoja korkeakulttuurista aidosti kiinnostuneita elokuvia on Todd Fieldin kirjoittama ja ohjaama Tár. Se tuo esille kulttuurin supertähtien, klassisen musiikin huippuammattilaisten harvoin nähdyn kovan kilpailun maailman. Tár-elokuva sivuaa identiteetti- ja sukupuolikysymyksiin keskittyneen sukupolven jännitettä edeltävien sukupolvien kanssa. Itse en pidä tavasta, jolla elokuvat tai muut taideteokset halutaan pelkistää aiheikseen ja aiheidensa oletettuun tärkeyteen. Nykyinen niin sanottu tärkeys on aina olemassa vain suhteessa johonkin tietyn hetken keskusteluun.
• • •
Tár oli minulle vuoden parhaita ensi-iltaelokuvia elokuvataiteena. Elokuvan voi nähdä kuvauksena menestykseensä eksyneen, etuoikeutettua elämää elävän taiteilijan lankeamisesta ylpeyden syntiin. Hän jättää huomiotta katseet ja kuiskutukset ympärillään, kunnes ne realisoituvat aluksi siten, että unet ja alitajunta vaikuttaisivat lähettelevän häiritseviä viestejä unien, äänien ja harha-aistimusten muodossa. Kuvatulla taiteilijalla menee vain liian lujaa. Tár on elokuva siitä, mitä tapahtuu, kun lapsuudesta asti elänyt unelma elämäntyöstä muuttuukin painajaiseksi. Cate Blanchettin suvereenisti esittämälle Lydia Tárille se tarkoittaa taiteelle omistautuneen elämän päänäyttämön, kapellimestarin korokkeen muuttumista paikaksi, joka paljastaa kaikki hänen heikkoutensa.
• • •
Vuoden parhaisiin kuuluu vielä toinenkin korkean profiilin elokuva. Oli muuten lähellä, että Christopher Nolanin kolmetuntinen eepos ydinpommin isäksikin kutsutusta ydinfyysikosta J. Robert Oppenheimerista olisi ollut liikaa sulatettavaksi kerralla. Pitihän se nähdä kahdesti. Ensivaikutelmat vain tarkentuivat, mutta eivät olennaisesti muuttuneet. Nettijulkaisu Kulttuuritoimitukselle kirjoitin: ”Oppenheimer on tehty nykyhetken parhaalla elokuvallisella tekniikalla, millä se pyrkii jyräämään katsojan jakkarallaan hiljaiseksi. Kyllähän käsiteltävien asioiden suuruus ja merkittävyys toki oikeuttavat tiettyä hiljentymistä.”
• • •
Nolanin elokuva on vähän liiankin tietoinen omasta merkittävyydestään. Teoksen omahyväisyys tekee siitä itseensä rakastuneen elokuvan, joka ei ihan onnistu oikeuttamaan ylipitkää kolmen tunnin kestoaan. Oppenheimer on elämäkerrallisen henkilökuvan lisäksi myös varoitus ihmiskunnalle siitä, mihin kekseliäisyys aseiden kehittelyssä voi johtaa. Tällä hetkellä se varoitus tarkoittaa ydinaseiden lisäksi tietenkin liiallista uskoa tekoälyn siunauksellisuuteen.”
• • •
Vuoden parhaista elokuvista on jäljellä joitain suursuosikkejani. Itsellenikin yllättäen yhdeksi vuoden parhaista nousi viime vuosikymmenten provokaattori par excellencen, Gaspar Noén, Vortex. Se on vakaakäyntinen kuvaus vanhahkon pariskunnan viimeisistä ajoista. Lempeyttä siinä ei ole, mutta suoraan totuutta kohti katsomista sitäkin enemmän. Jos jotain, niin Vortex on voimallinen muistutus kuolevaisuudesta. Vortex rinnastuu varsinkin aiheensa takia Michael Haneken elokuvaan Rakkaus (2012). Toinen muistutus kuolevaisuudesta vanhan pariskunnan tarinan muodossa on uusintaensi-iltansa saanut Yasujirō Ozun Tokyo Story (1953). Elokuvan arvo on sen kauneudessa, minimalistisen ilmaisun hienostuneisuudessa ja hiljaisuudessa.
• • •
Tämä artikkelin alussa puhuin irlantilaisesta elokuvasta ja lopuksi palataan saman kulttuurin piiriin, sillä Colm Bairéadin ohjaama Hiljainen tyttö palautti jo menetetyksi luulemani uskoa elokuvan mahdollisuuksiin. Tarinalla vaiteliaan 9-vuotiaan Cáit-tytön (Catherine Clinch) kesästä etäisten sukulaisten hoivissa on kirjallinen pohja. Elokuva perustuu Claire Keeganin helmikuussa 2024 suomeksi ilmestyvään Kasvatti-nimiseen pienoisromaaniin.
• • •
On aivan liian helppoa luulla elokuvaa mitättömäksi, jos siitä puuttuu suurisuuntaisuus ja melodraama. Hiljaiseen tyttöön pitää paneutua kuin taitavasti kirjoitettuun novelliin, jotta näkee oleellisen: Pieniltä ja arkisilta vaikuttavilla asioilla voi olla ihmisen elämälle suunnattoman suuri merkitys – ei niiden tapahtuessa, vaan myöhemmin. Hyvien näyttelijöiden lisäksi elokuvan onnistumiseen on vaikuttanut kuvaaja Kate McCullough. Hän tuo joka kuvaan kerrostuneita merkityksiä niin paljon, että elokuva kasvaa niistä rikkaammaksi kuin heti arvaakaan. Hiljaista tyttöä ei saa selittää puhki.
