Tänä pääsiäisenä usutan lukijoitani menemään elokuviin katsomaan elokuvia siellä, missä niitä kuuluukin katsoa – elokuvateatterissa. Vuoden Oscar-palkituista olen suuresti mieltynyt Christopher Nolanin Oppenheimeriin, koska se on nimenomaisesti tehty elokuvateatterissa katsottavaksi. Ohjaaja Cristopher Nolan on Quentin Tarantinon tavoin kinofilmi-intoilija, joka pitää oleellisena 1900-lukuun kuuluvasta Oppenheimerista ja hänen keksinnöstään kertovan elokuvan kuvaamista yhtä lailla 1900-luvulle kuuluvalle kinofilmille. Minun on helppo uskoa, että Nolan näkee tässä henkisen ja teknisyyden yhteneväisyydessä syytä kylliksi.
• • •
On outoa, että joillekin itseään kjulttuuri-ihmisiksi kutsuville on tavallista suhtautua vähintään yliolkaisesti, ellei halveksien ns. teknisiin Oscareihin, joita Oppenheimer sai ainakin viisi: puvustuksesta, hiusten muotoilusta, lavastuksesta, kuvauksesta ja leikkauksesta. Ne ovat kaikki elokuvan onnistumiselle tärkeitä ammattialoja, ja ilman niitä kaikki käsikirjoittajien, ohjaajan ja näyttelijöiden saavutukset olisivat tyhjiä. Kaikkia näitä saavutuksia Oppenheimerissa saa ja kuuluukin ihailla.
• • •
Elokuvakerrontana ja -estetiikkana Oppenheimer vaatii intensiivistä huomiotamme joka hetki, mutta on siinä muutakin. Epookkielokuvana se käy syvälle maailmansodan ja kylmän sodan aikaisen Amerikan voimavirtoihin, sillä pommin keksijän päätyminen näytösoikeudenkäyntiä muistuttavan kuulemistilaisuuteen nostaa esiin ne perikadon mahdollisuudet ja ironiat, joita syntyy tieteen saavutusten, politiikan, kunnianhimon ja vallankäytön kietoutumisesta yhteen.
• • •
Perspektiiviltään amerikkalaisen Oppenheimerin lisäksi sesongin palkintoelokuvissa nähdään muutakin maailmaa. Parhaan kansainvälisen elokuvan Oscarin voittanut Jonathan Glazerin The Zone of Interest kannattaa kyllä nähdä, oli ohjaajan juutalaisvastaisiksi ymmärretyistä puheista mitä mieltä tahansa. Parhaat syyt katsoa The Zone of Interest tulevat sekä elokuvan sisällöstä että sen muodosta. Se on yksi vuoden älyllisesti ja esteettisesti kiinnostavimpia elokuvia, joka vähät välittää juonesta, sillä sen sisältö on kuvissa ja äänessä. Elokuvan etualalle nostettuna aiheena on Auschwitzin keskitysleirin komendanttina toimineen Rudolf Hössin perheen tavallisista tavallisimman näköisen arjen ristiriita sen kanssa, mitä tiedämme, ja kuulemme tapahtuvan perheen kotipihan muurien tuolla puolen. Ohjaaja Glazer saa kuviinsa voimaa, joka vetää katsomaan vastustamattomalla teholla
• • •
Elokuvan nimeä, The Zone of interest ohjaaja Jonathan Glazer on tiettävästi selostanut niin, että elokuvassa on ikään kuin kaksi teosta, jotka tapahtuvat tietyn aistin kiinnostusvyöhykkeellä siten, että mahdollisesti marginaalisena pitämämme asia näköaistin alueella kertoo yhtä ja kuuloaisti taas jotain muuta. Nämä kaksi eivät ole välttämättä ristiriidassa, vaan kertovat kuitenkin samaa tarinaa. Kotimaisista Jussi-palkituista vain Tia Kouvon Mummola näyttäisi olevan laajimmin nähtävillä, mikä on harmi sinänsä, koska myös palkintonsa ansainnut Katja Gauriloffin Je’vida jää monilta näkemättä, kuten Jalmari Helanderin räiskyttelyleffa Sisukin. Mutta jos eteen tulevat, niin katsokaa pois kuten nuo ensiksi mainitutkin.
