Ai että, mikä elokuva. Robert Guédiguian, ranskalainen elokuvaohjaaja, joka on tehnyt useita Etelä-Ranskaan, Marseillesin tienoille sijoittuvia lämpimiä komedioita samanoloisista ihmistyypeistä ja useimmiten vielä aina samoilla näyttelijöilläkin, on fiksannut tyylinsä palikat yhtä kiinteällä tavalla yhteen kuin meidän Aki Kaurismäkemmekin on. Näiden ohjaajien tuotantoahan voi tietyllä tavalla pitää tyyppihahmojen kansoittamana commedia dell’artena.
• • •
Guédiguianin Elämä on juhla –elokuva kertoo tosielämän tragedian kehystämän tarinan: 5.11 2018 Marseillessa vähän yli yhdeksältä aamulla kaksi asuintaloa rue Aubagnella romahti surmaten kahdeksan ihmistä. Tämän onnettomuuden kerrannaisvaikutuksina elokuva näyttää tapahtumia erään ranskalais-armenialaisen suurperheen ympäriltä. Päähenkilö on Ariane Ascariden esittämä leskirouva Rosa, sairaanhoitaja, eri suuntiin rönsyävän suurperheen äiti ja ihmeenomainen tarmonpesä, joka löytää aikaa hakeutua punavihreän edistyneistöporukan kokouksiin, joissa vatvotaan parhaan ehdokkaan asettamista kunnallisvaaleihin ja mahdollisesti pormestariksikin.
• • •
Kinasteleviin klikkeihin jakautuneet maailmanparantajat eivät ota kuunnellakseen Rosan ideoita ennen kuin hän parkaisee tarpeeksi kovaa. Politiikka ja siihen osallistuminen eivät ole elokuvassa mukana sattumalta, sillä Guédiguiania kiinnostaa se, mitä täytyy tapahtua, jotta ihmiset ovat valmiita toimimaan yhdessä elinolojensa parantamiseksi. Hän ei salli itselleen ylellisyyttä halveksia politiikkaa, koska hän selvästi uskoo sen olevan yhteisten asioiden hoitoa, asunto-ja kouluasioiden saaminen järjestykseen on listan kärkipäässä kaupungissa, jossa asuintaloja on romahtanut.
• • •
Onko romahdus tapahtunut rakennusyhtiön urakassa fuskaamisen takia vai muista syistä, sen selvittelyyn Guédiguian ei mene, koska tiedot siitä ovat muualla. Hän kertoo tarinoita ihmisistä. Pitkään muille ihmisille omistautunut Rosa löytää elämäänsä uuden ihmisen eli Jean Pierre Darroussinin esittämän Henrin, entisen kirjakauppiaan, joka on niin perin juurin lukenut mies, ettei malta olla viljelemättä kirjallisuussitaatteja, sopivat ne tilanteeseen tai eivät. Provencen elämä ja varsinkin ruoka näkyy elokuvassa monin tavoin, ja siten elokuva toimii nojatuolimatkana Välimerelle. Etelä-Ranskan rannikon mielikuvaan liitetään rikkaiden ja kuuluisien ihmisten glamouria hehkuvaa loistoa. Elokuva näyttää, että kyllä siellä päin asuu myös tavallisia ihmisiä. Marseillelaiset itse, jotka mieltävät itsensä ensisijaisesti marseillesilaisiksi, ja ranskalaisiksi vasta sitten, eivät ainakaan sano siitä hohdokkuudesta niin piittaavansa.
• • •
Guediguianin oma isä on ottomaanivaltakunnassa 1915-1917 toimeenpantua kansanmurhaa paenneiden armenialaisten jälkeläinen. Monet heistä pakenivat Ranskaan, jossa asuu Euroopan suurin armenialaisvähemmistö. Heistä kaikkein tunnetuin oli laulaja-näyttelijä Charles Aznavour. Elokuvaan on hyvin luontevasti kirjoitettu välähdyksiä armenialaisen vähemmistökansallisuuden elämästä. Elokuvassa on myös käytetty Georges Deleruen Godardin Keskipäivän aave -elokuvaan (1963) tekemää musiikkia.
• • •
Niin tiiviisti kuin Guédiguian tuntuukin kertovan rakkaasta Marseillesistaan niin tässä, kuten hänen elokuvissaan ylipäätään, toteutuu idea paikallisen yleismaailmallisuudesta. Kertomalla pieneltä ja paikalliselta tuntuvan tarinan hän kertookin samalla myös Ranskasta, Euroopasta ja koko länsimaailmasta. Yhteiskunnallisten olojen parantamisen tarve sekä ihmisten pyristely tunteidensa kanssa on yhteistä ihmisille kaikkialla.
Elämä on juhla.
Ohjaus: Robert Guédiguian.
Käsikirjoitus: Robert Guédiguian ja Serge Valletti.
Pääosissa: Ariane Ascaride, Lola Neymark, Robinson Stévenin, Jean-Pierre Darroussin, Gérard Meylan, Alice Da Luz.
Kesto: 1 h 46 min.
Ikäraja: 7.
Ensi-ilta elokuvateattereissa: 23.8. 2024.
