Nyt, kun Peter Jacksonin ohjaamista kolmesta Taru sormusten herrasta -elokuvasta on ollut nähtävillä laajennettujen versioiden erikoisnäytöksiä, on niitä koko valkokankaan laajuudelta katsellessa voinut nähdä niiden vaikuttavuuden. Kokoa, kuvaa ja ääntä on vyörytetty kuin isommassakin sodassa. Kaiken komeuden alta on voinut jäädä huomaamatta, kuinka sormustrilogian elokuvat noudattavat propagandan perusteita vaikkapa siinä, miten ne hyödyntävät katsojan tunteisiin vetoamista luomalla pelkoa ja synnyttämällä vihaa.
• • •
Voi olla, että Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiasta ei kenties pitänyt tulla niin suurta kuin siitä lopulta tuli. Ja kuitenkin siitä tuli fantasiaelokuvan katedraali, muodoltaan mahtipontinen sotaelokuva. Kielteisten tunteiden pääkohteena ovat itse pahuutena kuvattu Sauron apureineen (Saruman ja örkkien laumat). Propagandan klassisiin tekniikoihin kuuluvat iskulauseet ja symbolit sekä laumatunteen luominen. Sormustrilogian elokuvissa kuullaan toistuvasti valtasormukseen kaiverrettua loitsulta kuulostavaa rimpsua: “Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee, se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee.”
• • •
Ihmetyksen sekaista pelkoa lietsova lause jää kaikumaan niin päähenkilöiden kuin elokuvayleisönkin mieleen niistä hetkistä alkaen kun se ensiksi kuullaan tullakseen nostetuksi takaisin tajuntaan aina kun sormusta ja sen luojaan assosioituvaa Sauronin liekeissä rätisevää silmää nähdään. Propaganda käyttää hyväkseen tavallisia ihmisiä suosittelijoina antamalla ymmärtää, että jos tavalliset, kunnon ”oikeat” ihmiset pitävät jostain, niin sen on pakko olla hyvin ja oikein.
• • •
Sormustrilogian elokuvissa hobitit ovat tavisten edustajia, jotka suhtautuvat esimerkiksi haltioihin täydellisen kritiikittömästi. Nämä elokuvat suosivat stereotyyppistä näkemystä ihmisistä, hobiteista, haltioista ja kaikista Keski-maan olennoista. Se näkyy heidän luonteensa kirjoittamisessa ulkonäköön. Hobitit, nuo kunnolliset, yksinkertaisten ilojen maalaiset ovat lyhyenläntiä, punaposkisia pyylevyyteen taipuvaisia herkkusuita, joilla on silmissään pohjoisen kansan luottavainen, joskin typerä katse. Haltiat jäävät yli-ihmisten kaltaisiksi ylväiksi, huumorintajuttomiksi kiiltokuviksi.
• • •
Se, miten Jackson näyttää Taru sormusten herrasta: kaksi tornia -elokuvassa (2002) Rautapihaan kokoontuvan Sarumanin armeijan suorat rivistöt tuo silmänräpäyksessä mieleen Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -elokuvassaan (1936) näyttämät rykmenttien rivistöt. Tolkien itse kiisti alkuperäisromaaninsa kaikki sellaiset tulkinnat, joissa romaani haluttiin nähdä allegoriana, symbolistisena vertauskuvana tai millään tavoin ajankohtaisena kuvana. Tolkien on itse sanonut kirjoittaneensa sormustarun ”pitkän tarinan kertomisen ilosta.” Taiteen tekijällä ei aina ole valtaa siihen, millaisena ihmiset haluavat taideteokset nähdä.
• • •
Se ainakin on varmaa, että kirjoittaessaan sormustaruaan vuodesta 1937 vuoteen 1949 Tolkien tunsi raskaana toista maailmansotaa käyvän maailman valottomuuden. Se on epäilemättä heijastunut teokseen. Voisiko Saruman olla kuin Adolf Hitler, jota etenkin länsimaissa erehdyttiin aluksi uskomaan kunnon ihmiseksi ja sivilisaation puolestapuhujaksi? Mihin tämä tulkinta jättäisi Sauronin, jonka pahuus on muodottomampaa ja vaikeammin kiinni saatavaa? On luultavaa, että Tolkien jätti Sauronin tietoisesti epämääräiseksi, sillä idea on, että lukijat ja katsojat voivat heijastaa häneen omat luulonsa ja tuntemuksensa pahuudesta.
• • •
Tolkienin kirjoituksissa näkyy hänen intoutumisensa skandinaavisesta mytologiasta. Sillä Rohanin kuningaskunta on vaalehiuksisine miekanheiluttelijoineen on tyyppiesimerkki viikinkihenkisestä soturikulttuurista. Se varmasti herätti natsi-Saksan kustantamoissa kiinnostusta. Tolkien tosin piti natsien rotuoppia turmiollisena ja epätieteellisenä. Hän myös tyrmäsi erään saksalaiskustantamon sen kyseltyä hänen sukunimensä arjalaisuudesta. Tolkien, jonka suvussa itse asiassa oli saksalaisia, vastasi saksalaiskustantamolle ”pahoittelevansa sitä, ettei hänellä ollut juutalaisia esi-isiä.”
• • •
Elokuvaohjaaja Peter Jackson, joka on ensisijaisesti viihdyttäjä, haluaa viedä katsojat elokuvillaan täydelliseen toiseen todellisuuteen uppoutumiseen. Siinä hän ei kaihda mitään kerronnallisia keinoja, vaikka se tarkoittaisikin katsojien manipulointia, jota hän tekee yhtään ujostelematta esimerkiksi synnyttäessään laumatunnetta, mistä hyvä esimerkki on elokuvatrilogian päättävän Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu -elokuvan (2003) kohtaus, jossa rohanilaiset ratsastavat örkkiarmeijan kumoon, kun kuningas Theoden kannustaa joukkojaan hyökkäämään kanssaan: ” Ratsastakaa tuhoon ja maailman loppuun!” Ellei se ole kuin valkyyria Brünnhilden suusta, niin ei sitten mikään.
• • •
Meitä pieniä pohjolan asukkeja kannustetaan samaan amokjuoksu-henkiseen sotaintoon kuvaamalla rohanilaisneito Éowynin viitan suojissa ratsastavan hobitti Meriadocin yhtymistä sotaisaan karjumiseen. Yksi kummallisimmista asioista koko trilogiassa on, miten kyselemättä kaikki hyväksyvät räjähtäneeltä ikähipiltä näyttävän Gandalfin vallankäyttäjäksi. Siinä, miten hän tuosta vain otti sotilasdiktaattorin valtuudet Sauronin armeijan hyökkäykseen varautuvassa Gondorissa, on jotain outoa. Kaikki vain pitävät sitä itsestään selvänä, onhan Gandalf hyvien puolella pahuutta vastaan. Vai onko?
• • •
Olen ensimmäisenä myöntämässä, että kitiseminen kuvitteellisista hahmoista ja niiden käyttäytymisestä on hirvittävää tosikkoutta. Mutta sillä on väliä, koska mielikuvituksen tuotteina syntynyttä todellisuuspakoa eli eskapismia on syytäkin tarkastella kuin mitä tahansa kulttuurituotteita eli aikansa ja yhteiskuntansa tuotteina ja sikäli pakostakin poliittisina, siinä missä kaikista romaaneista, lauluista ja elokuvistakin pystytään analysoimaan esiin niiden pohjimmainen poliittinen merkitys. Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogialla on tiettyjä sotapropagandan piirteitä: se yllyttää raivoisaan taisteluun yksinomaiseksi pahuudeksi ymmärrettyä vihollista vastaan.
• • •
Se, että sanon näin, ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että näkemäänsä saa ajatella ylipäätään muutenkin kuin vain menemällä mukaan elokuvan lietsomiin tunteisiin. Jostain syystä erityisen voimakkaasti tunteita lietsovat juuri fantasiaelokuvat, jollaisiksi lasken Tolkien-filmatisointien ohella Harry Potter -elokuvat. Yhtä lailla myös Tähtien sota -elokuvasarjalla on taipumusta heittäytyä rekrytointielokuviksi eli ne yllyttävät värväytymään sotaan yksiselitteisesti mielletyn hyvän puolesta vähintään yhtä yksioikoisesti nähtyä pahaa vastaan. Se on vain viihdettä, tietenkin. Mutta viihteen varjolla meille on helppo syöttää, ellei ajatuksia, niin asenteita ainakin.
