Sota elokuvien aiheena tuntuu vieläkin kiehtovan elokuvantekijöitä, niin pitkän fiktion kuin dokumenttielokuvienkin, joista mainittakoon tämän vuoden ensi-illat Ari Matikaisen ohjaama sotilaiden rintamalla kirjoittamista kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä sotakokemusten kuvaa hahmotellut Sota ja mielenrauha ja Timo Korhosen ohjaama sodassa traumatisoituneiden sotilaiden ja heidän vielä elävien aikuisten lastensa kokemuksista kokonaiskuvaa rakentava Sodan murtamat.
Dokkareissa epäilemättä vaikuttaa toimivien historiantutkijoiden halu ja kiinnostus julkaista omia teoksia aiheesta. Viimeaikaisia julkisuudessa esillä olleita teoksia ovat Ville Kivimäen Finlandia-palkittu tietoteos Murtuneet mielet ja Markku Jokisipilän ja Janne Könosen teokset Suomen ja natsi-Saksan suhteista sodan aikana ja sitä ennen. Jokisipilän kirjojen inspiroimana ei tietääkseni ole dokumenttielokuvia vielä tehty, ellei ohitseni ole mennyt tv-ohjelmia, joita en kutsu elokuviksi.
Pitkissä fiktioissa ylivoimaisesti suurin mielenkiinto kohdistuu Aku Louhimiehen Tuntemattomaan sotilaaseen.
Kyselin elokuva-alan tutuiltani onko sota-aiheisia elokuvia vielä paljonkin luvassa tuleville vuosille ja mistä sodan suosio johtuu.
• • •
Epäilemättä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuosi on saattanut viedä elokuvantekijöiden aatokset helpoimmin miellettävään suuntaan. Onkin toinen asia, miksi Suomen itsenäisyys niin usein ymmärretään sodankäynniksi. Paljonko siinä on impivaaralaista Yksin kaikkia vastaan -henkeä kuulunee enemmän kirjallisuudentutkimuksen kautta virittyneiden sosiaalitieteiden tutkittavaksi.
Historiantutkimuksen tuottamilla teksteillä on vankka osuutensa siihen, että sota pysyy elokuvantekijöiden mielissä. Kotimaisten ja ulkomaisten arkistojen avautuminen on tuonut paljon esiin materiaalia, johon historiantutkijat ovat hanakoita käymään kiinni ja tuottamaan tekstejä, joiden käsittely mediassa tekee näkyväksi historian ja sodan mahdollisuudet elokuvantekijöiden aiheina. Nykyhetkestä ja sen ahdistuksen aiheista kumpuaa tässä ajassa sodan uhkien näkeminen sekä mielikuvat nykyhetkestä erityisesti 1930-luvun kaltaisena fasismin nousun ja diktatuurien vahvistumisen aikana.
Suomen elokuvasäätiön mukaan heille tulee kaikille tuotantotukien hakukierroksille joitain sota-aiheisia elokuvahankkeita. Kaikille niille ei suinkaan voida myöntää tukea, jo senkin takia, että rahaa ei riitä, ja toiseksi, koska katsojien kiinnostus ei riitä kovin monille sota-aiheisille elokuville vuodessa. Dokumenttielokuvantekijöiden kiinnostuksen kohteet jakautuvat ehkä aavistuksen leveämmälle alalle kuin pitkien fiktioelokuvien tekijöiden, sillä dokumenttielokuvantekijöitä saattavat historia-aiheissa kiinnostaa Suomen sisällissota eli vuodet 1917-1918, joiden käsittelyä on suomalaisista dokumenttielokuvantekijöistä viime vuodet harjoittanut liki yksin Seppo Rustanius, niin ettei kukaan muu ole tohtinut tontille astuakaan. Ehkäpä jo lähivuosina muutkin tarttuvat aiheeseen. Historia-aineiston osalta kohtuullisen hyvin dokumentoitua aikaa ovat Suomen 1930- ja 1940 -luvut, ne saattavat päätyä elokuvanaiheiksi jo piankin.
Pitkän fiktiivisen elokuvan osalta tämän ja ensi vuoden sota-aiheet mennään Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan tahdissa.
Sota-aiheen suosiota elokuvantekijöiden parissa voi aina selittää sodan traumalla, mutta en usko siihenkään jäännöksettömästi, koska meille on jo kasvanut monta sukupolvea elokuvantekijöitä ja katsojia, joilta puuttuu lähikosketus (eli läheinen sodan kokenut sukulainen) sotaan. Toisaalta tietämättömyys taas voi yllyttää etsimään lisää tietoja tai ylipäätään jollain tavoin käsittämään ja käsittelemään koko asiaa. •