Snowden
Ohjaus: Oliver Stone.
Käsikirjoitus: Kieran Fitzgerald, Oliver Stone
Kuvaus: Anthony Dod Mantle
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Shailene Woodley, Melissa Leo.
Kesto: 2 h 14 min.Oliver Stonen
20. elokuva Snowden, joka kertoo Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:lle ja kansalliselle turvallisuuspalvelu NSA:lle alihankkijana työskennelleestä ja sittemmin tuhansia dokumentteja lehdistölle luovuttaneesta tietovuotaja Edward Snowdenista hyödyntää juonessaan kahta kirjaa.
Snowdenin asianajajana ja juristina Venäjällä toimineen Anatoli Kutsherenan fiktiivistä Snowdenin kokemuksista kertovan Time of the Octopus -kirjan elokuvaoikeudet Stone hankki pari vuotta sitten.
Toinen Stonen elokuvaansa varten käyttämistä teoksista on pitkään The Guardian -lehden Venäjän-kirjeenvaihtajana toimineen Luke Hardingin kirja The Snowden Files.
Stone tiettävästi tapasi Snowdenin useita kertoja Venäjällä tätä elokuvaa valmistellessaan. Snowdenia voi pitää hyvistä syistä Stonen parhaana ja jäsentyneimpänä elokuvana moneen vuoteen, sillä hänen presidentti George W. Bushista tekemänsä elokuva W. (2009) oli enemmän anekdoottikokoelma kuin koherentti elokuva.
• • •
Snowden on kehystetty toisella elokuvalla: Dokumenttielokuvantekijä Laura Poitrasin hongkongilaisessa hotellihuoneessa elokuvaansa Citizenfour (2014) varten tekemien haastatteluiden kuvaus johdattaa katsojan tähän Stonen ohjaamaan Snowden-elokuvaan.
Haastatteluiden kuvaus kertoo, miten Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkoihin pyrkineen Snowdenin ura huippusotilaana katkesi marssimurtumaan. Ilmeisen aito patriootti ja nörtti Snowden (roolissaan uskottavan umpimieliseltä näyttävä Joseph Gordon-Levitt) suuntasi mielenkiintonsa kybersodankäyntiin, pestautui aluksi CIA:n palvelukseen ja osoittauduttuaan tietokoneneroksi hänelle avautui ura NSA:n huippupalkattuna asiantuntijana. Tiedustelupalvelu-uran rinnalla kulkee Snowdenin suhde Lindsay-tyttöystäväänsä (Shailene Woodley). Suhteessa pilkahtavat Snowdenin orastavat vaikeudet pysyä lojaalina työnantajalleen, mikä vaatisi ehdotonta sitoutumista kansalaisoikeuksia loukkaavaan vakoiluun.
• • •
Alkupuolellaan ja pitkälle puoleenväliin saakka Snowden-elokuva antaa ymmärtää, että se olisi tarina vilpittömän patriootin henkisestä murroksesta ja pettymyksestä isänmaansa kääntymisestä omia arvojaan vastaan sen ryhtyessä vakoilemaan liittolaisiaan ja omia kansalaisiaankin pettämiensä arvojen nimissä. Mihinkään näin hienosyiseen Stone ei mene, sillä häntä kiinnostaa viritellä sankarilaulua, Snowden on mustavalkoinen tarina sankarista, joka joutuu pakenemaan isänmaataan. Loppupuolella elokuvassa korostuu pyhimystarinan vaikutelma.
Muistan, miten joskus oli aika, jolloin Stonen elokuvat tuntuivat välttämättömiltä ajan ja sen hengen ymmärtämiseksi. Ei, vaan Stonen elokuvat olivat ajanhenkeä itseään. Hänen muille ohjaajille kuin itselleen käsikirjoittamat elokuvat olivat kukin aikansa puhtaimpia ilmentymiä, kuten Stonen John Miliukselle kirjoittaman Conan The Barbarian -elokuvan (1982) voi nähdä aloittaneen pääosanesittäjänsä Arnold Schwarzeneggerin poliitikonuran pohjustamisen itsenäiseltä näyttävänä, vallankäyttäjien intresseistä vapaana, ulkopuolisena sankarihahmona. Stonen Brian De Palmalle kirjoittama Scarface – Arpinaama (1983) oli jo aikalaiskriitikoidenkin mukaan satiiri amerikkalaisesta unelmasta, mutta painajaisversiona. Stonen omassa tuotannossa Scarfacen pakkomielteessä rikastumisesta johtaa suora linja Wall Street – rahan ja vallan katu -elokuvan juppimoraliteettiin.
Stonen omista ohjauksista JFK-avoin tapaus (1991) pohjusti 1990-luvun suosituinta maailmanselitysmallia, eli salaliittoteorioita ja niiden yleistymistä.
• • •
Stonen parhaan elokuvan JFK:n veroinen Snowden ei ole. JFK:n häikäisevin osuus oli jakso, jossa Stone yhdisti ”maailman kuuluisimman kaitafilmin”, Abraham Zapruderin kuvaaman John F. Kennedyn murhan tallentaneen filminpätkän kuviin Donald Sutherlandin esittämän salaperäisen tiedonantajan kertomukseen sotateollisen kompleksin ja useiden salaliittolaisten suorittamasta vallankaappauksesta. Jakso oli manipuloivan elokuvataiteen mestarinäyte, sillä se toimi suostuttelevuudella. Se ikään kuin kuiskutteli: ”Eikö kaikki olisikin voinut käydä juuri näin?” Ei puhettakaan vainoharhaisesta karjahtelusta, vaan vain virtuoosimaisen välineenhallinnan avulla muokattu katsojan suostumus uskoa. Mitään vastaavaa Snowden-elokuvassa ei ole, eikä siinä tarvitsekaan olla, koska tosiasiat jättävät Oliver Stonen tässä faktojen esittäjäksi, dramatisoivaksi tosin.
Elokuva vain sivuaa Snowdenin tapauksesta avautuvaa pelottavinta näkymää, joka on kaikkien tietoyhteiskunnan ja digitalisaation syntymisessä keskeisesti mukana olleiden yhtiöiden, Googlen, Facebookin, Applen ja muiden laitevalmistajien sekä teleoperaattoreiden osuus vakoilun muotoutumisessa niin kattavaksi, minä Stonen elokuva sen kuvaa.•
