Café Society

Ohjaus: Woody Allen

Kuvaus: Vittorio Storaro

Pääosissa: Jesse Eisenberg, Kristen Stewart, Steve Carell, Blake Lively.

Kesto: 1 h 36 min.

 

Elokuvan näennäinen päähenkilö on Jesse Eisenbergin esittämä Robert Jacob ”Bobby” Dorfman, New Yorkin Brooklynissä varttunut juutalaisperheen kunnon poika, jota ellottaa ajatus jatkaa suvun kultasepänliikettä.  Elokuvaa voisi luulla tarinaksi Bobbyn  etsiytymisestä uutta maisemaa, elämää, persoonaa ja kohtaloa kohti. Hän hakee töitä ilmeisen menestyvältä ja kovapintaiselta Phil-enoltaan (roolissaan mainion pikakuvan  1930-luvun hollywoodilaismenestyjästä tekevä Steve Carell), jolla ei ole äkkiseltään antaa muuta kuin lupaus mahdollisuudesta saada töitä.

• • •

 

Eno työntää Bobbyn ulos tutustumaan Hollywoodiin Vonnie-sihteerinsä (Kristen Stewart) kanssa. Vieraan kaupungin lumoissa Bobbyn on helppo ihastua älykkään oloiseen Vonnieen, jota ei ainakaan puheidensa mukaan Hollywoodin pintakiilto kiinnosta. Nopeassa tahdissa elokuva vie Bobbya tutustumaan juuri siihen pintakiiltoon.

Saatuaan Phil-enoltaan  tyhjäntoimittajan paikan Bobbya esitellään Hollywood-kermalle. Bobby ei heti ymmärrä olevansa osa kolmiodraamaa, sillä Vonniella on suhde itseään vanhemman miehen kanssa. Molempia miehiään Vonnie sanoo rakastavansa.

Toinen kahden rakkaan lumoissa oleva henkilö on elokuvaohjaaja Woody Allen itse, jolle Los Angeles ja New York ovat Amerikan tärkeimmät ja kauneimmat kaupungit, etenkin hänen itsensä glorifioimina versioina. Bobby palaa lopulta New Yorkiin ja aloittaa työt gangsteri-veljensä kapakassa, missä hänen hommansa on olla näyttävä sisäänheittäjä.

Tästä Café Society ikään kuin alkaa uudestaan, aivan toisena elokuvana. Elokuvaa vaivaa jonkinlainen päättämättömyys aivan kuin Allenilla olisi ollut muistivihko täynnä oivallisia tyyppejä ja tilanteita, jotka on pitänyt tuoda tähän elokuvaan.

• • •

 

Café Society on yksi Woody Allenin heppoisimpia elokuvia, siitä puuttuvat kunnollinen koherentti tarina ja näkemys. Elokuvan nähtyäni olin innoissani kahdesta asiasta; Ensinnäkin Vittorio Storaron jumalaisen kauniista kuvista, hänen kompositioidensa klassisuus hivelee silmääni, ja hänen tapansa valaista kuvat saa haluamaan lisää kuvia nähtäväksi. Elokuvan avaa huikaisevan upea sinisävyinen kuva art deco -tyylisen huvilan uima-altaan liepeillä pidettävistä juhlista. Kuva näyttää heti tunnistettavalta epookilta, 1930-luvulta, mutta koska muistin mukaan kuvat 1930-luvulta niin valo-  kuin elokuvissakin ovat mustavalkoisia niin Café Societyn värejä hehkuva avauskuva näyttää sekä tutulta että vieraalta.

• • •

 

Vaikutelma on kuin mustavalkoiseksi uskottuun historiaan olisi tuotu ensimmäistä kertaa värit. Sykähdyttävää ja tutuista tutuinta, sitä ovat Woody Allenin elokuvat. Kuvat ja värit ovat Café Societyn painavinta antia, sillä itse tarina on filoleivonnaista ohuempi. Storarokaan ei olisi yksin pystynyt tekemään Café Societystä niin pysäyttävän upeannäköistä elokuvaa ilman Woody Allenin vakituista lavastajaa, Santo Loquastoa, joka tuli mukaan Allenin tiimiin 1980-luvun lopulla. Ylenmääräisen nokkeluuden puolelle menee se, että viedessään elokuvan juonen poikkeamaan Bobbyn brooklyniläisen perheen parissa kuvasta tulee rusehtavan seepiasävytteinen kuin vanhoista mustavalkovalokuvista perhealbumissa.

Elokuvassa innostaa myös naispääosanesittäjä Kristen Stewart, joka on väläyttänyt näyttelijänkykyjään ennenkin. Viimeksi Olivier Assayasin elokuvassa Clouds of Sils Maria, missä Stewart esitti vanhenevan diivan nuorta avustajaa. Rooli on periaatteessa samantapainen nytkin, mutta Stewart tekee sen hyvin.

Café Societyssä on kovin vähän omaperäisyyttä tai tuoreutta. Onpa yksi kuvakin kuin suoraan eräästä Allenin suosituimmasta elokuvista eli Manhattanista. Ihaileva kuva Brooklynin sillasta toistuu Café Societyssä liki sellaisenaan. Kuva herättää muistot kaikista muistakin Allenin elokuvista joissa hän on kuvannut manhattanilaisia siltoja. Eihän Woody Allen koskaan tee varsinaisesti uutta elokuvaa, hän muuntelee vanhoja teemojaan.

• • •

 

Siltakuvan lisäksi Manhattania ja Café Societyä yhdistää Allenin itsensä puhuma kertojanääni.

Allenin tapa tehdä elokuvia on usein novellistinen, hänellä on elokuvissaan useita juonilankoja, joista jokaisesta saisi yhden keskipitkän elokuvan, mutta yksikään niistä ei sinällään riitä kantamaan yhtä kokopitkää elokuvaa. Kaikkien juonilankojen lyöminen yhteen kasaan synnyttää keskenään ristiriitaisen, epätyydyttävän teoksen.

 

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone