Tämä kirjoitus on syntynyt halusta ymmärtää. Sikäli kuin olen ymmärtänyt elokuvaohjaajan työn oikein, niin näyttelijöiden osalta ohjaajan työ on tukea näyttelijän roolitulkintaa. Näinä päivinä, kun tapaus Aku Louhimiestä on mediassa prosessoitu, olen itsekin joutunut käsittelemään suhdettani Louhimiehen elokuviin, siihen mitä pidän hyvänä elokuvaohjaamisena ja etenkin ahdistelun ja työpaikalla tapahtuvan vääristyneen vallankäytön kauheuteen ja sen todellisuuteen.
En muuten usko elokuva-alan ahdistelujupakan olevan vielä ohi, koska silloin, kun ensimmäisiä tietoja alkoi tihkua ohjaaja-näyttelijä Heidi Lindénin selvityksen myötä, puhuttiin “ringistä, jonka kaikki alalla tietävät.” Kaksi ohjaajaa ei vielä ole rinki. Ne muut voivat olla ohjaajia, tuottajia tai jopa näyttelijöitä. MTV3:n Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelmassa 19.10. 2017 kerrottiin elokuva-alan ahdistelijoissa toistuvista kuudesta nimestä, joita ohjelmassa ei paljastettu, mutta heidän ammattinsa identifioitiin: kaksi eturivin näyttelijää, kolme menestynyttä ja palkittua ohjaajaa ja yksi entinen professori.
• • •
MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa tiistaina 20.3. 2018 vierailleiden Leea Klemolan ja Tiina Lymin haastattelussa Louhimiehen ohjaamisesta kävi ilmi Louhimiehen tapa käydä kuiskuttelemassa ohjeita näyttelijän korviin tyyliin ”muistele miten pahalta tuntui tämä ja se.”
Näyttelijän henkilökohtaisten muistojen kaiveleminen näyttelemisen avuksi saattaa olla tiettyyn mittaan ihan ok, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun mennään liian intiimeihin, mahdollisesti tuskallisin muistoihin. Muistojen kaivelu esiin pääasiallisena ohjaamisen tukena ei vaikuta enää näyttelijän ohjaamiselta ollenkaan, vaan pelkkien fyysisten ja henkisten reaktioiden nostattamiselta esiin. Eihän siinä ole kyse näyttelemisestä, eikä välttämättä enää ohjaamisestakaan – se on elukan juoksuttamista labyrintissä. Samaisessa Huomenta Suomen lähetyksessä Tiina Lymi sanoi ohjaamisesta yleensä: ”Ohjaaja on ainoa, jolla on jokin visio siitä, miten elokuva pitää tehdä ja millainen siitä pitää tulla. Ohjaajan vallan pitää olla kyseenalaistamaton, mutta keinojen ei.”
• • •
On hyvinkin mahdollista, että muistan väärin, mutta jossain vuosia sitten tekemässäni haastattelussa kun olin kysynyt Louhimieheltä hänen käytännöistään ohjata hän mainitsi tavoitteenaan olevan saada näyttelijä hylkäämään se tuttujen ja turvallisten suoritusten kikkapussi, johon näyttelijä Louhimiehen mielestä hanakimmin turvautuu. Se saattaisi selittää Louhimiehen tarpeen shokeerata näyttelijöistään irti suorituksia, joita hän pystyy pitämään tuoreina ja aitoina. Nyt, tapahtuneen valossa, soimaan itseäni miksen silloin kysynyt eikö hän luota näyttelijöidensä ammattitaitoon. Ikävä kyllä en löydä kyseistä haastattelua haastatteluarkistostani. Sitäkään en muista, oliko se taustajuttu vai tehty niin kauan sitten että on tullut deletoiduksi. Yhdeltäkään miesnäyttelijältä ei ole muuten vielä kysytty Louhimiehen tavoista ohjata. Onkohan Louhimies kuulustellut hänen elokuvissaan näytelleiltä ikääntyneemmiltä miesnäyttelijöiltä heidän seksuaalihistoriaansa tai kuiskutellut kuvauksissa korvaa ohjeita ruopata tunteitaan?
• • •
Iltalehden nettisivuilla julkaistussa Sensuroimaton Päivärinta -haastattelussa jakso 30, noin 10 minuutin kohdalla Minna Haapkylä kertoo hiuksianostattavan tarinan siitä, miten Kuutamolla -elokuvan tekemisen yhteydessä ”Louhimies halusi tietää näyttelijästään kaiken pystyäkseen saavuttamaan sen luottamuksen jota hän koki tarvitsevansa.” Haapkylän mukaan Louhimies kyseli häneltä tarkkaan hänen seksuaalihistoriastaan ensimmäisistä poikaystävistä lähtien ”mitä kaikkea ne on hänelle tehneet, mistä ja miten koskeneet.” Haapkylä torjui Louhimiehen halun saada tietää hänestä ”jotain sellaista yksityistä mitä kukaan muu ei tiedä. Että se on niin kuin se ohjaajuuden perusta.”
Millaista on ohjaajuus, joka perustuu näyttelijän täydelliseen henkiseen hallintaan ja valtaan hänen ylitseen? En voi sille mitään, mutta mieleeni tulevat jonkinlaiset ihmiskokeet. Psykologian historia tuntee behavioristi B.F. Skinnerin ja hänen rottakokeensa, joissa Skinner paneutui siihen, miten rotat oppivat toivottua käyttäytymistä palkitsemalla tai ei-toivotusta käyttäytymisestä pois siitä rankaisemalla. Yrittikö Louhimies ohjata näyttelijöitään missään käänteessä ns. hyvällä, suostutellen keskustellen ja luottamusta rakentaen vai onko kaikki ollut pakottamista? Tahtoisin uskoa, että hyvälläkin on yritetty. Monien näyttelijöiden kertomuksissa ja reaktioissa tapaus Louhimieheen on purskahtanut esiin halu puhua rakenteista ja ”koko tästä sankariohjaajamyytistä” ja patriarkaalisesta kulttuurista.
On tietenkin mahdollista, että vikaa on myös koko suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, missä valittajat herkästi leimataan turhanaikaisiksi nillittäjiksi. Vaikka kulttuurista selitystäkin on pohdittava, en siirtäisi koko taakkaa sievästi suomalaisuudelle. Kyllä yksilölläkin pitää olla tekemisistään jokin vastuu.
