Espanjalaisohjaaja Pedro Almodovarin viimeisin elokuva Julieta antaa hyvän syyn katsella uudestaan ohjaajan aiempia elokuvia, varsinkin kun Kansallinen audiovisuaalinen instituutti Kavi tuo syksyn 2016 aikana esille laajan Almodovar-ohjelmistokokonaisuuden.
Pedro Almodovar on tehnyt elokuvia viimeiset 25-30 vuotta. Se on ollut kehitystä kitschistä ja uhmakkaasta sekopäisyydestä kohti ihmisyydestä kertovia parhaimmillaan syvällisiäkin draamoja.Elokuvien Intohimon lait (1982) ja Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) hilpeä hällä väliä -henki on viime vuosina pilkahdellut näkyviin vain ajoittain. On väitetty, että Almodovar olisi uudistanut elokuvien tekotapansa latteana pidetyn keskivaiheen Korkeat korot(1991) ja Ota minut! Sido minut –elokuvien (1989) suhteellisen huonon menestyksen jäljiltä. Almodovarin alkuaikojen elokuvia onkin mukava katsella taiteilijaprofiilin kokonaiskuvan kehittymisen kannalta.
Almodovarilainen universumi
Tosi asiassa Almodovarin tuotannon vaiheiden välille ei voi vetää jyrkkiä rajoja, koska hänen muuttumisensa on ollut vähittäistä, jopa siihen pisteeseen, ettei hänen elokuviaan välttämättä edes erota toisistaan, sillä on vaikea aina muistaa mistä yksi alkoi ja mihin toinen päättyi. Niiden kohdalla saattaa käydä kuin Marx-veljesten klassisten komedioiden, jotka jatkavat elämäänsä katsojan mielessä yhtenä erottelemattomana mylläkkänä. Tämän Almodovar-universumin olennaisimpia piirteitä on tiettyjen tilanteiden, henkilösuhteiden tai roolien siirtyminen Almodovar-elokuvasta toiseen kuin viestikapulat juoksun aikana. Tämän piirteen huipentuma on Julieta-elokuva, jossa halvaantunut tai muulla tavoin täysin toimintakyvytön nainen, vaimo tai äiti joutuu rakkaimpansa pettämäksi ainakin kahdesti ja jopa samassa perheessä, eri sukupolvien aikana.
Teemat toistuvat
Almodovarin toistuvia aiheita ovat kuolleet tai kadonneet lapset, surevat äidit ja transseksuaaliset isät. Almodovarilla aiheet, kuvat ja värit toistuvat siihen mittaan että hänen voi sanoa jäljittelevän itseään. Se ei ole välttämättä laiskuutta keksiä uutta, koska sanotaanhan suurten elokuvaohjaajien tekevän koko uransa ajan yhtä ja samaa elokuvaa aina uudestaan. Vastaavaa on tapahtunut kuvataiteessakin. Monet maalasi vesililjoja, Vermeer samoja interiöörejä. On sanottu, että Almodovarin mestariteoksia eivät ole hänen tietyt yksittäiset elokuvansa, vaan elokuvien synnyttämien ajatusten ja tunteiden resonointi toisissaan. Se näkymä, joka toisissaan resonoivista tunteista ja ajatuksista kasvaa.
Synti ja romantiikka
Uusimmassa Julieta-elokuvassa vilahtaa Almodovarin töissä ennenkin näkynyt suhde syyllisyydentuntoon. On ilmeisesti hyvin katolista se, miten Julietan naiset suhtautuvat nautintoon, joka on tietenkin syntiä ja siten syyllisyydentunnon lähde. Tunnonvaivoja potevat ne kolme naista, jotka Xoania rakastivat; Ava-ystävä, Julieta- vaimo ja voimakkaimmin Antia-tytär, joka pitää itseään syyllisenä isänsä kuolemaan, koska Antia oli nauttinut olostaan kesäleirillä. Nautinnon synnillisyys on kuin suoraan jesuiittojen oppikirjoista. Julietan syyllisyydentunto on leimallisesti äidin, vaimon ja naisen syyllisyyttä; Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin, toimia paremmin? Olisivatko mies ja tytär vielä hänen elämässään, ellei hän olisi karkoittanut heitä luotaan.
Voimakkaasti syyllisyydentuntojen kanssa askaroiva elokuva on tietenkin Huono kasvatus, jossa katolisen koulun opppilaita hyväksikäyttävät papit hallitsevat lapsia syyllisyydentunnolla.
Vain muutos pysyy
Seksissä ja kuolemassa piehtaroiva Matador on sekin saanut katolisesta syyllisyydentunnosta osansa. Syyllisyydentunnon lisäksi Almodovarin elokuvia leimaa voimakkaimmin niissä heijastuva ymmärrys romanttisuudesta. Almodovarilla on varaa sekä laskea leikkiä romanttisuudesta että myös olla sen suhteen ihastuttavan puhdasydämisesti tosissaan aivan kuten melodraamaa sekä ironisoivalla että kerronnan rakenteena hyödyntävällä camp-tietoisella ohjaajalla on.
Almodovarin kantaviin teemoihin vuodesta ja elokuvasta toiseen kuuluu identiteetin muuntautuvaisuus. Hänen elokuviensa ihmiset eivät ole yksinomaan homoseksuaaleja tai heteroita, he ovat sitä aina vain jossain hetkessä. Militantit espanjalaiset gay-aktivistit ovat tiettävästi harmitelleet Almodovarin haluttomuutta ottaa jyrkästi kantaa homojen oikeuksien puolesta. Vaikka Almodovar vierastaakin avoimesti poliittisiin päämääriin sitoutumista, se ei ole estänyt häntä näyttäytymästä mielenosoituksissa, joissa protestoidaan pankkikriisin maksukyvyttömiksi tekemien asuntovelallisten heittämistä kadulle kodeistaan.
Rienaajasta on tullut perherakas
Matkarakastajat on hänen elokuvistaan huonoin, koska sen draama on sekavaa ja komedia latteaa. Mikään elokuvassa ei toimi. Sen vitsitkin ovat turvallista valmiiksinaurettua, aiemman aikakauden Almodovarin leffoista kierrätettyä kamaa.
Sovinnaisuudelle naureskelijana aloittanut Almodovar on joidenkin mielestä ehkä pehmentynyt tai porvarillistunut, mutta tarkempaa olisi sanoa hänen vanhentuessaan viisastuneen huomaamaan perheen tärkeyden. Hänen elokuviensa sukurakkaat naiset, joita ei ole ihan vähän, viskaavat sovinnaisuuden ulos ikkunasta, ellei rakkautta ja läheisyyttä kunnioiteta. Volver – paluu -elokuvan kuolleista palanneeksi luultu äiti on tuikannut miehensä ja tämän rakastajattaren sängyn tuleen, koska kyllästyi miehen alituiseen huoraamiseen.
Suuren maanviljelijäperheen poikana Almodovar tuntee ytimissään sen periespanjalaisen- tai oikeamminkin yleiseurooppalaisen perinteen, jonka mukaan oikeat juuret, ja oikea koti on suvun kotikylässä maalla, ja vain sieltä saa oikeaa viiniä ja hyvää ruokaa, ja vain siellä osataan elää. Samaa agraariajattelua tapaa kaikkialta Etelä-Euroopasta, etenkin Kreikasta, Italiasta ja Espanjasta. Ylipäätään kaikkialta, missä elämä maalla on vain yhden sukupolven päässä. Jälkiä tästä ajattelusta on Almodovarin elokuvista varsinkin Volverissa.
On turhauttavaa listata ja luetteloida Almodovarin elokuvien erityispiirteiden ilmaantumista elokuvittain ja vuosiluvuttain, koska tiettyyn mittaan se muuttuu pelkäksi postimerkkeilyksi. •
Pedro Almodovarin varhaisia elokuvia vuosilta 1980-1993 Suomen kansallisen audiovisuaalisen instituutin arkistoteatteri Orionissa, Helsingissä, Eerikinkatu 15. 2.9. 2016-7.1. 2017.
