Jos tämä elokuva jotain on, niin lumoutunut ihailijakirje elokuvataiteelle, voi sitä kutsua fanielokuvaksikin. 1950-luvun lopun epookkiin sopivasti mustavalkoisena kuvattu elokuva on hyväntuulinen höpsötys ranskalaisen uuden aallon elokuvien synnystä. Romanttisinta tässä söpössä leffassa, joka on samanaikaisesti sekä parodia että pastissi, miten uskottavan kuvan se pystyy esittämään ajasta, jolloin Cannes ja Pariisi olivat nykyiseen verrattuna vielä nuoria ja viattomia.
• • •
Elokuvan kuvaamaan aikaan Jean-Luc Godard (Guillaume Marbeck) oli toimelias elokuvakriitikko, joka yhdessä aikalaistensa François Truffaut’n, Agnès Vardan, Claude Chabrolin ja Éric Rohmerin kanssa halusi tuoda uutta eloa ranskalaiseen elokuvaan, jota he pitivät tunkkaisena ja vanhoillisena niin sisällöltään kuin ilmaisutavoiltaankin. Truffaut’n nimiin on laitettu halventava kutsumanimi edellisten tekijäsukupolvien (1940-luvulta 1950-luvulle) elokuville Cinéma de papa. Siinä hengessä Godard ja kumppanit marssivat elokuvillaan esiin lupia pyytelemättä.
• • •
Elokuvan kuvaamassa tilanteessa Godardia polttelee halu päästä tekemään ensimmäinen pitkä elokuvansa, onhan hänen ystävänsä ja kollegansa François Truffaut (Adrien Rouyard) jo tullut tunnetuksi esikoiselokuvallaan 400 kepposta, jonka esitykseen Cannesin elokuvajuhlilla Godard painelee pikavauhtia kähvellettyään Cahiers du Cinéma –lehden käteiskassasta matkarahat.
• • •
Kuvattujen uuden aallon tekijöiden luja solidaarisuus saa Truffaut’n taivuttelemaan tuottaja Georges Beauregardin (Bruno Dreyfürst) tuottamaan Godardin esikoispitkän Viimeiseen hengenvetoon (1960). Godard värvää kuvausryhmäänsä apulaisohjaajaksi ranskalaisen elokuvan todellisen monitoimimiehen Pierre Rissientin (Benjamin Clery). Elokuvansa pääosiin Godard havittelee Otto Premingerin Françoise Sagan –filmatisoinnissa Tervetuloa ikävä (1958) joltistakin mainetta saanutta Jean Sebergiä (Zoey Deutch) sekä hyvää kaveriaan, nyrkkeilysalilla viihtyvää Jean-Paul Belmondoa (Aubry Dullin).
• • •
Kun kuvaukset alkavat Pariisin kaduilla, koko työryhmä vaikuttaisi epäilevän ohjaajan kykyä pitää projektia kasassa, koska selkeän käsikirjoituksen sijaan Godardilla on vain pikkuruinen vihko töherrettynä täyteen muistiinpanoja, joiden perusteella hän antaa työryhmälle hatusta vetäistyn kuuloisia ohjeita kullekin kuvauspäivälle. Kuvauksissa on taukoja usein, eikä aina täysiä työpäiviäkään. Suurella taiteilijalla on selvä kuva siitä, miten hän teoksensa tekee. Hän ei vain puhu siitä kenellekään, koska hän varjelee luomisprosessin spontaaniutta.
• • •
Elokuvan Godard viskelee maailman kasvoille uhmakkaan nokkelia aforismeiksi tiivistyneitä iskulauseita elokuvan ja taiteen olemuksesta. ”Elämä ei ole jatkumo!” suuri taiteilija parkaisee, kun kuvaussihteeri tahtoo siirtää kahvikupin pois pöydän reunalta, missä se aiheuttaisi kuvattavaan elokuvaan jatkuvuusvirheen. Siihen mittaan, kuin tämän fiktiivisen Godardin iskulauseet ja eleet ovat aitoja, ne paljastavat, keneltä Aki Kaurismäki pihisti muinaisen Ville Alfa -hahmonsa mimiikan, gestiikan ja komiikan.
• • •
Nouvelle vague on hilpeinä anekdootteina vinjettimäisesti etenevä tarina Godardin esikoiselokuvan toteutumisesta. Ohjaaja Linklater käyttää paljon Godardin alkuperäisiä kuvauspaikkoja. Se ja tosielämän ihmisiä esittämään otettujen näyttelijöiden ällistyttävä yhdennäköisyys roolihahmojensa kanssa korostaa Linklaterin pyrkimystä menneisyyden pikkutarkkaan toisintamiseen.
• • •
David Chambillen kuvaamiin mustavalkoisiin kuviin on saatu rakeisuutta ja ”filmikelojen” yliheittomerkitkin, mikä on sinänsä absurdia elokuvassa, jota näytetään täysdigitoiduissa teattereissa, ja joka on saapunut myös suoratoistojätti Netflixin ohjelmistoon. Jotain muutakin tuttua näissä uuden aallon intoilijoissa on, sillä heidän teesinsä siitä, miten heitä edeltäneiden tekijöiden elokuvien pönäkkä pöhöttyneisyys on puhkaistava ja tuotava kuoliaaksi viimeisteltyjen elokuvien tilalle elokuvaa, jossa on valoa ja elämää. Tismalleen samassa hengessä puhuivat tanskalaiset Dogma 95-ryhmän jäsenet 1990-luvun lopulla.
• • •
Puhuakseen niin paljon riskien ottamisesta, turvallisuushakuisuuden hylkäämisestä kuin puhuu Nouvelle Vague on huomattavan perinteiseen tyyliin tehty kunnianosoitus elokuvaohjaajien kollegiaalisuudelle, hetkessä improvisoinnille ja esikuvien tunnustamiselle. Elokuvahistoriaa tunteville katsojille Linklater jakelee kaiken aikaa tietäväisiä silmäniskuja, mutta tekee sen hyvässä hengessä jäämättä jumittamaan niihin. Joka tapauksessa paras paikka nähdä ja arvostaa Nouvelle Vaguen järjettömän hienoja kuvia on elokuvateatterissa.
Nouvelle Vague.
Ohjaus: Richard Linklater.
Käsikirjoitus: Holly Gent ja Vincent Palmo jr.
Kuvaus: David Chambille.
Pääosissa: Guillaume Marbeck, Zoey Deutch, Aubry Dullin, Benjamin Clery, Bruno Dreyfürst.
Kesto: 1 h 46 min.
Ikäraja: 7.
Ensi-ilta: elokuvateattereissa oli jo 19.12.2025.
