Elokuvan alku on unohtumaton. Helikopteri lennättää kipsistä Jeesus-patsasta Rooman yllä. Lapsilaumat juoksentelevat helikopteria innokkaasti kuin suurtakin ihmettä seuraten. Itse asiassa helikoptereita on kaksi, yksi kuljettaa patsasta, toinen toimittaja Marcello Rubinia (Marcello Mastroianni), joka on liikkeellä kuvaajansa kanssa. Aluksi patsas liitää raunioituneen asuinalueen yli tullakseen sodanjälkeisen uuden taloudellisesti menestyvän Italian nousukautta kuvastavalle uudenaikaiselle vielä rakennettavalle asuinalueelle. Uudesta ajasta huolimatta joitain vanhan elämänmuodon merkkejä on näkyvillä. Helikopterin ja patsaan varjo käväisee Rooman akveduktin seinillä. Samoilla Parco degli Acquedottin tanhuvilla kuvattiin 53 vuotta myöhemmin kaistapäinen performanssiesitys Paolo Sorrentinon elokuvaan Suuri Kauneus (2013). Ilmojen halki kohti Pietarinkirkon aukiota kiitävä Jeesus-patsas näyttää kauhealta kullatulta pystiltä, mikä tekee siitä tinapaperilla päällystetyn näköisen.

• • • 

Helikopterilennon aikana tulee esiin elokuvan läpäisevä teema eli kommunikaation mahdottomuus; Helikopterien ääni on havahduttanut muutamat nuoret naiset erään talon katolla keskeyttämään auringonottonsa. Marcello käyttää kopterissa istuessaan vimmatusti elekieltä saadakseen naisten puhelinnumeron. Naiset eivät ymmärrä Marcellon viittomia. Elokuva mittaan Marcello löytää itsensä toistuvasti tilanteesta, jossa ei tule ymmärretyksi, mikä on toimittajan kaltaiselle ammatikseen kommunikoijalle nöyryyttävä ja turhauttava tilanne.

• • •

Varsinaiselle juttukeikalle päästyään toimittaja Marcello Rubini kirjaa kiireen vilkkaa muistiin, mitä joku Roomassa oleileva ruhtinas on suvainnut nauttia ateriakseen yökerhossa. Raapusteltuaan etanat ja Valpolicellan muistiin Marcello pääsee poseeraamaan työnsä tärkeydellä. Marcellon ja ylipäätään toimittajien ja valokuvaajien päällekäyvyydestä närkästynyt yökerhon asiakas olisi valmis heittämään hänet omin käsin ulos. Marcello mutisee, miten journalismi on uutisten keruuta ja että se on työtä ja se luo myös hyvää julkisuutta. Marcello antaa siekailematta ymmärtää hänen keräilemiensä juorujen olevan sekä uutisia että myös ilmaista publisiteettia.

• • •

 Anita Ekberg -show alkaa jo lentokentällä siitä, kuinka ruotsalais-amerikkalainen Hollywood-diiva, Sylvia tekee koneen ovella esiintulon villiintyneelle journalistilaumalle kahteen kertaan ilmeisesti ihan vain siitä riemusta, että voi. Lentokentällä Sylvialle tuikataan nenän alle pizzaa, mikä saa yhden radioreportterin virittämään selostajanlahjansa täyteen vauhtiin: Tähti paljastaa kauniit  hampaansa ja syö palan tuotteesta, joka on itseään Italiaa. Diivan lehdistötilaisuus on suurta tahatonta komediaa. Sylvia ja Marcello päätyvät juhlimaan Caracallan kylpylöiden raunioille perustetussa yökerhossa, jota ei liene ollut olemassakaan muualla kuin Cinecittan studioilla.

• • •

 La Dolce vita ennusti paikoin tulevaisuutta. Siinä oli näkyvillä se kuristusote, jonka median ainainen läsnäolo ottaa koko yhteiskunnasta ja kulttuurista. Siinä on myös näkyvillä postmoderniteetille ominainen Anything goes -mentaliteetti, joka on antanut maailmalle kaikki ruokakulttuurit itämaisesta italialaiseen ja amerikkalaiseen yhteen sulauttavan cross kitchenin. Elokuvasäveltäjä Nino Rota sulauttaa elokuvan musiikkiin vaikutteita kaikesta mahdollisesta. Median läpitunkevuuden lisäksi elokuvassa näkyy journalismin ja ihmisten lyhytjänteisyyden kasvaminen. Hetki sitten suuria tunteita nostattanutta asiaa kohdellaan seuraavana päivänä muinaishistoriana. La Dolce vita -ihana elämän nautinnontavoittelijoiden suhtautumista elämään, itseensä ja toisiinsa luonnehti parhaiten ranskankielinen, välinpitämättömyyttä tai raukeaa kyllästyneisyyttä tarkoittava termi blasé.

• • •

 Fellini ei olisi Fellini, ellei hän pitäisi elokuvassa eniten esillä itseään ja omia mieltymyksiään ja tunteitaan. Hän luo elokuvaansa useita kertoja mielleyhtymiä itselleen niin rakkaasta sirkuksesta. Pienessä maaseutukylässä pyhän neitsyeen ilmestymisen oletettavasti nähneiden lasten ympärille rakentuu hengästyttävä media- ja markkinasirkus, vain tivoli puuttuu. Lasten kotikylän liepeille kärrätään päättymättömänä jonona sairaita ja vammaisia ihmeparantumisen toivossa. Marcello tapaa elokuvan aikana muun muassa Via Veneto-kadulla eräällä terassilla Rooman-visiitistään nauttivan isänsä (Annibale Ninchi), jonka mukana elokuva kulkeutuu Cha cha -yökerhoon, joka vasta sirkus onkin. Marcellon isä on intoutunut juhlimaan ja juottaa samppanjaa yökerhossa tanssivalle Fannylle (Magali Noël). Marcello yrittää toistuvasti saada isän keskustelemaan kanssaan, eikä saa häneen yhteyttä. Hän selvästikin näkee isässä tulevaisuudenkuvan itsestään.

• • •

 Illan taittuessa loppuaan kohti yökerhon lavalle tepastelee apea klovni, joka puhaltaa trumpetistaan sydämeen käyvän haikeita säveliä, jotka jäävät tajuntaan leijumaan jälkikuvan lailla soiton päätyttyä. Kun elokuvan lopussa oleva kohtaus rannalla, missä kalastajat ovat raahanneet verkkoon sotkeutuneen hirviömäisen jättiläisrauskun maalle, on loppunut, Marcello havaitsee rannan toisessa osassa pienen vesialueen tuolla puolen tarjoilija-Paolan, joka oli siinä trattoriassa, jonne hän oli vetäytynyt kirjoittamaan romaaniaan. Marcello huutaa ja elehtii Paolalle, että hehän ovat kerran tavanneetkin, eikä tule ymmärretyksi. Jäljelle jää vain kommunikaation mahdottomuus.

La Dolce vita -Ihana elämä.

Ohjaus: Federico Fellini.

Käsikirjoitus: Federico Fellini, Ennio Flaiano, Tullio Pinelli & Brunello Rondi.

Kuvaus:  Otello Martelli.

Musiikki: Nino Rota.

Pääosissa: Marcello Mastroianni, Anita Ekberg, Anouk Aimée.

Kesto: 3 h.

Suoratoisto: Yle Areena, katsottavissa toukokuun alkupuolelle.