Vaikka Walesin prinsessa Dianasta on elokuvia tehty ennenkin, niin viimeisin, chileläisohjaaja Pablo Larraínin Spencer on näkemien arvoinen kahdesta syystä.  Se on mitä epätavallisin jouluelokuva, jonka pääosassa Kristen Stewart näyttelee prinsessa Dianaa, ei näköispatsasteluna, vaan jonain ihan muuna. Stewart esittää uskottavasti ihmistä, joka ei voi koskaan kertoa omista tunteistaan puolisolleen tai kuningattarelle. Kuvattu perhe, joulunvietto ja kartano ovat lyijynraskaina perinteiden ja sovinnaistapojen painosta. Diana, joka ei muuta haluaisikaan kuin olla hilpeästi hupsu, milloin huvittaa. Juuri se ei hovissa käy, vaan hänen on pakko olla introvertti tuppisuu.  Stewart esittää häkellyttävän taitavasti ristiriitojen repimää ihmistä. Stewart tietää yhtä jos toista päälle kaatuvasta julkisuudesta, jota hän sai enemmän kuin kylläkseen maailmanluokan jättimenestyksiksi ampaisseiden Twilight-elokuvien (2008-2012) yhteydessä. Vampyyridraamoissa näyttelemällä Stewart oppi miten eläytyä päätymiseen kalvakoiden hirviöiden sukuun.

• • • 

 Aivan elokuvan alussa näkyy kuva-alan poikki kulkeva kuorma-autojen jono aivan kuin isompikin sotilasosasto kuormastoineen olisi liikkeellä. Ei, se on vain Windsorin perheen joulunviettoon 1991 tarvittavat eväät ja muut tarvikkeet.  Tavaranpaljous on menossa Sandringhamin kartanoon.  Elokuva hyödyntää johdonmukaisesti sotilasosastoon liittyvää mielikuvaa näyttämällä kuljetuksen sotilaallisen täsmällisesti hoidettuna operaationa aina ruokalaatikoiden nostamiseen keittiöpöydille saakka. Siitä eteenpäinkin ruokatarpeita ja kuninkaallista keittiötä käsitellään ja johdetaan kuin sotilasoperaatiota.

• • •

 Itse Sandringhamin kartano muistuttaa linnaa siinäkin mielessä, että se on niin tiiviisti vartioitu, että sieltä ei voi koskaan poistua selityksittä. Sandringham on jopa vallihaudoin ympäröity, mikä on englantilaiskartanoille pokkkeuksellista. Sisältäpäin kartano on niin silmäänpistävän viimeistellysti sisustettu, että sen kiistämätön ylellisyys kuristaa kurkkua. Tähän kullattuun häkkiin on yksin ja ilman turvamiehiä matkalla Walesin prinsessa Diana. Hän joutuu pysäköimään Porschensa huoltoaseman pihaan saadakseen selville missä on. Huoltoasemalla kukaan ei voi olla tunnistamatta eksynyttä, sillä elokuvan oletettuun tapahtumisaikaan 1991 Diana oli Iso-Britannian tunnetuin ihminen, siitä pitivät skandaalilehdet ja muu media huolen. Dianaa itseäänkin jo naurattaa oma eksyneisyytensä, sillä hän on periaatteessa tutuissa lapsuutensa maisemissa. Hänen lapsuuskotinsa, Spencereitten omistama Park House on aivan Sandringhamin kartanon naapurissa.

• • •

Spencer ei ole lähimainkaan perinteisten elämäkertaelokuvien tyylinen realistinen leffa satumaisen rikkaan prinsessan joulunvietosta, vaan se on elokuva tunteista, miltä on saattanut tuntua olla Walesin prinsessa perinteiden kahlitsemassa kuninkaallisessa perheessä hetkellä, jolloin maailmalle on käynyt selväksi, että avioliitto on käytännössä ohi Charles-puolison (Jack Farthing) pettäessä häntä julkisesti. Koska Spencer on elokuva tunteista ja sisäisestä kokemuksesta, niin harvaa asiaa voi ottaa kirjaimellisesti. Siispä Dianan eksyneisyys saa heti tultuaan lausutuksi vertauskuvallisen merkityksen henkisenä tuuliajolla olemisena.  Hän on hukassa itseltäänkin. Tässä tilassa hän saapuu Sandringhamiin.

• • •

Joulunviettoon kokoontujia lyödään perinteillä otsaan jo ovella, sillä kuninkaallisen perheen jäsenten on osallistuttava punnitukseen Sandringhamiin saapuessa ja sieltä lähdettäessä. Tarkoitus on varmistaa, että kaikki ovat sitten varmasti nauttineet joulusta, minkä todisteeksi kaikkien on syötävä itseään puolitoista kiloa lihavammaksi. Tämä on oikea, olemassa oleva perinne, jonka aloitti nautinnolliseen elämään antautumisen hyvin tuntenut kuningas Edvard VII (1901–1910).

• • •

Kartanosta tulee Dianan mielessä kahden joukkueen taistelukenttä. Hänen puolellaan ovat pojat William ja Harry ja hänen suosikkipukijansa Maggie (Sally Hawkins) ja toisella puolen taas kuningatar Elisabeth II:n (Stella Gonet) johtama Windsorin perhe sekä heidän leiriinsä laskettavat palvelijat, kuten täydellisen fiktiivinen hahmo, turvallisuusasioista vastaava majuri Alistar Gregory (Timothy Spall), joka antaa ompeluttaa Dianan makuuhuoneen verhot kiinni mahdollisten paparazzien varalta. Elokuvan Diana ryhtyy pikku kapinoihin missä vain voi, joten hän repäisee verhot auki ja niin tehdessään uskoo saaneensa haavan käsivarteensa, joka pysyykin ehjänä. Elokuva on väärällään tällaisia unenomaisen pahaenteisiä tapahtumia.

• • •

Charlesin Dianalle lahjoittama helmikaulanauha, joka on tismalleen samanlainen kuin helminauha, jonka Charles on lahjoittanut tuolloiselle rakastajattarelleen Camilla Parker Bowlesille, kuristaa Dianan kaulaa katketakseen jouluaaton illallisella siten että helmiä putoilee paksuun vihreään keittoon, mistä Diana lusikoi helmiä suuhunsa antaakseen niitä ylen. Tämä bulimian tiivistymä on tyypillistä ohjaaja Pablo Larraínin kerrontaa Spencerissä: hän ottaa faktarippusen, kuten Dianan vaikean syömishäiriön ja laajentaa sen joksikin, mikä on sekä fantasiaa että satiiria. Muut vastaavat hetket ovat vielä ohuempia, kuten Dianan saamat näyt Anna Boleynista, kuningattaresta, jonka Henrik VIII mestautti naidakseen rakastajattarensa. Boleynin funktio elokuvassa on esiintyä Dianan sukulaissieluna, ja varoituksena kuninkaallisten epäsuosion seurauksista.

• • •

Brittikuninkaallisten perhettä ei voisi esittää paljon murhaavammassa valossa mitä Spencer tekee. Yksi elokuvasta laajimmalle levinneitä mainoskuvia näyttää Diana-hahmon valkoiseen satuprinsessamaisen koreaan valkoiseen pukuun sonnustautuneen nuoren naisen puolittain kyyristyen ja kumartuneena pukunsa liepeen päälle ikään kuin vuodattamassa kyyneliä, tosiasiassa hän oli oksentamassa, mikä on tämän elokuvan todellisuudessa pohjimmiltaan sama asia. Spencerissä Diana näytetään terävänä havaintojen tekijänä, joka on oivaltanut kuninkaallisessa hovissa käytettävän kielen syvämerkitysten tason sanoessaan, että hovissa on vain kaksi aikamuotoa: mennyt ja nykyisyys, jotka ovat samoja, ja koska ei ole futuuriakaan, tulevaisuutta ei siis ole.

• • •

Larraín leikittelee aikamuodoilla elokuvan sisälläkin, sillä elokuvan näkökulma on voimakkaasti Dianan oma, jossa mennyt ja nykyisyys sekoittuvat vanukastaikinan tavoin niin tiiviisti, ettei rajalinjoja näy. Kaikki on Dianan omaa tunne-elämää, jonka ilmaisua koko elokuva on. Spencer muistuttaa sikäli musikaalia, että leffassa kuvattu maailma on fantasiamaailma, jota sen päähenkilö elää yhtenä takaumien, unien ja harhanäkyjen pilkuttamana preesensinä.

• • •

Mutta Spencer etsiytyy pintatason tapahtumien alle tarjoamallaan vinon huumorin, melodraaman ja kauhunrippusenkin yhdistelmällä. Elokuvan kuvaaja Claire Mathon (hänen aiempiin töihinsä kuuluu mm.  Nuoren naisen muotokuva (2019). Spencerin Mathon on kuvannut suurelta osin utuisina pastelliväreinä, joiden vastapainoksi tulee häikäisevän kirkkaasti kuvattu brittihovin ylellisyys. Elokuvaan musiikin säveltänyt Radiohead-yhtyeen kitaristi Jonny Greenwood oli tiettävästi kyllästynyt perinteiseen tapaan tehdä brittiläisten kuninkaallisista kertovien elokuvien musiikkia, mikä Greenwoodin mukaan tarkoittaa ylettömän barokkista musiikkia jousisoittimille, patarummuille, cembaloille, trumpeteille ja kamariuruille. Greenwoodin temppu oli säveltää Spencerin musiikki normaaliin hovielokuvien tyyliin ja korvata barokkiorkesteri free jazzin soittajilla. Se tekee elokuvan musiikista oudosti sekä perinteikästä että myös vapaasti villin kekseliästä.

• • •

 Yhden asian elokuva tekee tökerösti, sillä se kompuroi alkeelliseen virheeseen eli selittelee asioita vuorosanoilla silloin kun kuvilla näyttäminen olisi paljon tehokkaampaa ja ns. elokuvamaisempaa. Kovin monta kertaa saadaan kuulla, että kartanossa on kylmää. Toinen toistolla tapettava asia on prinssi Charlesin Dianalle lahjoittama helmikaulanauha, joka on tismalleen samanlainen kuin helminauha, jonka Charles on lahjoittanut rakastajattarelleen. Ohjaaja Pablo Larraín on tehnyt enemmänkin tosielämän ihmisistä elokuvia, joissa tunnetut faktat kietoutuvat fiktioon. Niitä ovat olleet kommunistisen vallankumouksen ja rakkauden sankarina pidetyn Nobel-palkitun runoilija Pablo Nerudan pönäkkänä, omahyväisenä nautiskelijana esittänyt Neruda (2016) ja Jacqueline Kennedystä tehdyn Life-lehden haastattelun pohjalta kuviteltu muotokuva presidentti John F. Kennedyn leskestä heti tämän murhan jälkeen. Jackie-elokuvassa (2016) Larraín loi kuvan naisesta, joka on samalla kertaa hauras, uhmakas ja asemansa tiedostava. Peruuttamaton tapahtuma sysää Jackien hetkessä ulko­puoliseksi sekä maan että ­puolison suvun silmissä. Siinä on enemmän kuin tarpeeksi samankaltaisuuksia Spencer-elokuvan asetelman kanssa.

Spencer

Ohjaus: Pablo Larraín.

Käsikirjoitus: Steven Knight.

Kuvaus: Claire Mathon.

Musiikki Jonny Greenwood.

Pääosissa: Kristen Stewart, Timothy Spall, Jack Nielen, Freddie Spry, Jack Farthing, Sean Harris, Stella Gonet, Sally Hawkins.

Kesto: 1 h 57 min.

Ikäraja: 12.

Ensi-ilta: 25.12. 2021