Vuonna 1770 tapahtuvassa Nuoren naisen muotokuva -elokuvassa pariisilaistaiteilija Marianne (Noémie Merlant) on perinyt ammattinsa isältään, vaikkakin ajankohdan asenteille tyypillisesti hänen omia töitään luullaan usein isän maalaamiksi. Elokuvaa kehystää Mariannen kohtaaminen oppilaidensa kanssa. Elokuvan alussa Marianne opettaa naispuolisia maalaamisen opiskelijoita. Hänen myös luokkahuoneena toimivassa ateljeessaan on hänen tekemänsä kuva  nuoresta naisesta. Mariannella ei ole pienintäkään aikomusta panna työtään julkisesti näytteille missään, koska maalausta on inspiroinut niin henkilökohtainen muisto, ettei hän halua siitä näyttelyesinettä. Elokuvan lopussa palataan opiskelijoihin. Heidän annetaan ymmärtää saaneen kuulla kuvan syntyhistorian. Juttu alkaa työläästä venematkasta tuulen tuivertamalle bretagnelaiselle saarelle. Saarella asuva leskikreivitär (Valeria Golino) on palkannut Mariannen maalaamaan Héloïse-tyttären (Adèle Haenel) muotokuvan käytettäväksi houkuttelemaan vauras milanolainen aatelismies ottamaan Héloïse vaimokseen.

• • •

Tilatulla muotokuvalla on nykykielellä sanottuna mainoksen tai ennemminkin propagandan funktio. Maalauksen syntyä hankaloittavat tiukasti rajaavat ehdot: Héloïse, joka on vastikään palanut kotiinsa luostarista syistä joita elokuva ei artikuloi, mutta  sillä voi olettaa olevan jotain tekeistä hänen sisarensa äskettäisen kuoleman kanssa. Elokuva ei yksilöi oliko sisaren kuolema itsemurha, mutta siihen viitataan. Héloïse murjottaa. Eikä hän myöskään tahdo poseerata maalausta varten. Aiemmat yritykset tehdä maalaus Héloïsesta ovat epäonnistuneet. Kreivitär määrää Mariannen esiintymään Héloïsen seuranaisena joka pitää neidille päiväkävelyillä seuraa ja maalaa muotokuvaa salassa muistikuviensa pohjalta.

• • •

 Mariannen ja Héloïsen suhde alkaa kuin kummallisena leikkinä:  Héloïse piilottelee viittaan kietoutuneena pää hupun peittämänä ja juoksee rantajyrkännettä kohti kuin kutsuen Mariannea ottamaan hänet, salaperäisen saaliin, kiinni. Héloïsen penseys hymyilylle korostaa hänen arvoituksellisuuttaan. Kätkemällä kasvonsa Héloïse nostaa ne esiin, koska juuri niiden piilossaolo kiihottaa uteliaisuutta. Sama asia toimii edelleen myöhemmin naisten käydessä rannalla erityisen tuulisena päivänä jolloin he suojaavat kasvonsa tuulelta hunnun kaltaisella vaatekappaleella. Mariannen ja Héloïsen tutustuminen jatkuu heidän keskusteluissaankin vähitellen etenevänä piilottelun ja  paljastamisen vuoropuheluna.

• • •

Näkeminen – eikä pelkkä katsominen – nousee yhdeksi  elokuvan keskeisistä teemoista. Sitä korostamaan elokuva kiinnittää paljon huomiota Mariannen ponnisteluihin saada selvää Héloïsen kasvonpiirteistä ja viime kädessä ilmeistä. Tarkoitus on tuoda maalauksessa esiin jotain Héloïsen luonteesta ja tehdä hänet sananmukaisesti näkyväksi eli tuoda hänet valoon. Molemmat naiset piileksivät omalla tavallaan;  Héloïse murjotuksessaan ja Marianne maalaustelineensä takana. Elokuva nostaa  esiin katsomisen ja näkemisen eron. Kun näemme muistikuvan jota uskomme todeksi se saattaa olla hyvinkin erilainen kuin se mitä silmillämme näemme. Paitsi valoon, elokuva kiinnittää huomiota hiljaisuuteen. Pitkät ajat musiikittoman elokuvan ainoana ääniraitana kuullaan meren ja tuulen ääniä, joita säestävät takassa palavien puiden rasahtelut. Talon joka huoneen takassa palavan tulen liekit käyvät toistuessaan turhan kömpelöksi symboliikaksi.

• • •

Musiikki avaa Mariannen ja  Héloïsen suhteen ystävyydeksi. Havainnollistaakseen musiikkia Héloïselle joka ei sitä lainkaan tunne, Marianne tapailee  saatavilla olevasta cembalosta  muutamia koskettimia ja alkaa soittaa osaa Vivaldin Neljä vuodenaikaa -viulukonserttosarjan osuudesta Kesä. Soitto keskeytyy Mariannen unohdettua kappaleen kulun. Se, ettei elokuvassa ole lainkaan sitä varten erikseen sävellettyä ns. score-musikkia on omiaan korostamaan musikin voimaa niinä harvoina hetkinä kun sitä esiintyy. Silloinkin se on diegeettistä eli elokuvan kerronnalliseen tilaan littyvää musiikkia. Äänen lähde on kuvassa havaittavissa. Elokuvan roolitus on erinomaista, sillä  Haenelin  teinityttömäinen herkkyys tuo Héloïsen rooliin tiettyä haurautta, kun taas  Merlantin tumma olemus ja kaikkea havainnoiva katse tekee Mariannen hahmosta paljon nähneen  ja kokeneen maailmannaisen.

• • •

 Tietenkin  Héloïse jossain vaiheessa suostuu istumaan taiteilijan mallina ja kreivitär poistuu muutamaksi päiväksi jättäen talon kolme nuorta naista oleilemaan keskenään. Héloïse, Marianne ja palvelusneito Sophien (Luàna Bajrami) viihtyvät hyvin keskenään. Sophiesta tulee kuin sanattomalla sopimuksella pääparin liittolainen. Kolmikko antautuu mielin määrin lukemiselle, keskusteluille ja kortinpeluulle rauhassa ilman  kenenkään keskeytyksiä. Rauhassaan Héloïsella ja Mariannella on aikaa ja tilaisuuksia syventää tuttavuttaan.  Kahden naisen välisen romanssin elokuva esittää hellien katseiden ja eroottisten tuokioiden vuorotteluna.

• • •

  Elokuvassa ei suinkaan nähdä yhtä, vaan peräti monta nuoren naisen muotokuvaa; Héloïsen, Mariannen, Héloïsen nuoruusikäisen äidin muotokuvat ja maalaus Sophiesta jolle tehdään aborttia. Tarkkaan laskien  Héloïsesta nähdään  neljä muotokuvaa: Kaksi Mariannen tekemää maalausta; Ensimmäinen  jonka Héloïse  tyytymättömyyttään turmeli, ja toinen johon Héloïse ja hänen äitinsä olivat tyytyväisiä ja vielä  ensimmäiseltä maalarilta kesken jäänyt muotokuva jossa kohteella ei ollut kasvoja sekä lisäksi vielä Mariannen  Héloïsesta itselleen muistoksi maalaama medaljonki. Päälle päätteeksi on vielä itse elokuva Nuoren naisen muotokuva.

• • •

Elokuvassa nähdään  kaksi tapaa jolla taiteesta kasvoi jo 1700-luvun lopulla nousunsa aloittaneen porvariston identiteetin rakennusosia; Taidenäyttelyissä ja konserteissa käyminen. Marianne kertoo nähneensä Héloïsen vielä myöhemminkin. Marianne näki hänet tai oikeammin hänen kuvansa taidenäyttelyssä. Marianne näkee Héloïsesta aivan kuin uutiskuvana toimivan maalauksen, jossa on mukana Héloïsen avioliitossaan synnyttämä lapsi. Yli vuosien ja maantieteellisten etäisyyksienkin Héloïse kykenee viestittämään muistiaan ja edelleen elävää kapinallisuuttaan maalaukseen tulleella attribuutilla, kirjalla josta on auki hänen sormellaan osoittamansa sivu 28. Porvariston sivistysihanteeseen kuului keskeisenä osana myös musiikin harrastaminen ja konserteissa käyminen. Kuunnellessaan konsertissa Vivaldin Neljä vuodenaikaa -viulukonserttosarjan kesäistä osuutta Héloïsen kasvoja huuhtelee romanssin synnyttämien tunteiden vuorovesi.

• • •

Päähenkilöiden ajatuksista tehdään kiinnostavampia kuin heidän fyysisen ruumiinsa esittelystä ja siltikään ei tunnu siltä että Héloïsesta ja Mariannesta olisi tehty radikaalifeminismin äänitorvia. Elokuva kyllä toteaa sen, että elokuvan tapahtuma-aikaan senaikaisten naismaalareiden töitä uskottiin miesten tekemiksi ja ettei nainen saanut maalata alastonta miehen kuvaa. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja  Céline Sciamma on järjestänyt ja koonnut monenlaisia ajatuksia pursuavan aineistonsa teokseksi joka ei tyrkytä mitään, vaan antaa katsojan itse nähdä kauneuden ja viedä kotiin ne ideat  jotka elokuva tarjolle tuo.

Nuoren naisen muotokuva.

Ohjaus ja käsikirjoitus:  Céline Sciamma.

Pääosissa:  Adèle Haenel, Noémie Merlant, Valeria Golino ja Luàna Bajrami.

Kesto: 1 h 59 min.

Ikäraja: 12.

Ensi-ilta: 27.12. 2019.