Elokuva Helene Schjerfbeckistä yllätti ensikatsomisella myönteisesti, mutta tarkempi katsominen pyyhki positiivisen ensivaikutelman tiehensä. Ensi kerralla Antti J. Jokisen ohjaustyö omassa maassaan tätä nykyä tunnetuimmasta kotimaisesta naiskuvataiteilijasta tuntui ihan koossapysyvältä esitykseltä. Tarkempi katsanto paljasti niin paljon fiboja, että ensikatsomisen myönteisyys ihan harmitti. Helene kertoo tietystä vaiheesta taidemaalari Helene Schjerfbeckin elämässä. Elokuva alkaa vuodesta 1915 jolloin päähenkilö oli 53-vuotias ja asui yksin Olga-äitinsä (herkullista sarkastisuutta jo pelkällä olemuksellaan henkivä Pirkko Saisio) kanssa Hyvinkäällä. Päivänä jona Jarkko Lahden esittämä taidekauppias Gösta Stenman astuu Schjerfbeckin ateljeeseen sinne saapuvat myös Schjerfbeckistä itsestään kiinnostunut harrastelijamaalari-metsänhoitaja Einar Reuter (Johannes Holopainen) ja heidän mukanaan myös ulkomaailman kiinnostus Schjerfbeckin töitä kohtaan.

• • •

Kauppias Stenman ostaa Schjerfbeckin töitä niin paljon, että taiteilijalla ja hänen äidillään koittavat joksikin aikaa vähän mukavammat oltavat. Stenman ajaa eteenpäin ideaansa viedä taiteilijan töitä näyttelyyn Helsinkiin. On selvää, että ajatus vähintäänkin kiehtoo itsensä taidepiirien ulkopuoliseksi tuntevaa Schjerfbeckiä. Kummallisinta Helene-elokuvassa on se, että elokuvan sisäinen aika ei tunnu kuluvan siinä millään. Suunnilleen koko elokuvan ajan näyttäisi olevan 1910-luku (tekijöiden mukaan elokuva tapahtuu vuosina 1915-1923), koska vaatteet, autot ja olemukset eivät muutu. Sisällissota vain käväisee parin ohikäveltävän punakaartilaisen hahmossa. Taiteilija maalaa kaiken aikaa sunnuntaipuvulta näyttävässä mustassa puvussa tahroista välittämättä.

• • •

  Elokuvan rytmi on kummallisen tahmea. Monien repliikkien jälkeen on viiden sekunnin taidepaussi ihan kuin oltaisiin huolekkaasti näyttelemässä koulun joulujuhlassa varoen toisten päälle puhumista juhlanäytelmässä. Schjerfbeckin mahdollinen kehitys taiteilijana jää tyystin sivuun pääosaan nostetun täydellisen fiktiivisen romanssin tieltä. Romanssi on sinänsä perusteeton, koska miksi keski-ikäinen naistaiteilija rakastuisi itseään parikymmentä vuotta nuorempaan metsänhoitajaan, vaikka sivistyneeseen, salskeaan ja punaposkiseenkin. Yhtään sisäistä syytä elokuva ei kerro. Vain sen seikan, että Reuter ihaili Schjerfbeckiä ja harrasti maalaamista itsekin, oletetaan riittävän. Kun Helenen ja Einarin välit viilenevät, Einarille tulee paha olla. Kun mies vähän kärsii, niin hän saa sielun. Paljon on tyhjänkuuloista puhetta taiteilijuudesta ja taiteen teosta tyyliin: “Inspiraatio voi tulla taiteilijaan sisältä  – ja hänen ylitseen.”

• • •

Voisiko Suomen kuvataiteen historian kenties tunnetuinta naistaiteilijaa ja hänen taiteen tekemistään käsitellä muutenkin kuin latistamalla kaiken päälle liimatuksi romanssiksi? Toki ymmärrän, että katsojiakin pitää saada, mutta silti. Se on Jokisen kunniaksi sanottava, ettei hänen Schjerfbeckinsä ole aneemisia kuvia piirusteleva eteerinen hiirulainen, vaan  taiteilija joka ei hienostelusta piittaa, ja tekee kuviakin riuskasti palettiveitsellä. Se, että elokuva perustuu pitkälti Rakel Liehun romaaniin Helene (WSOY, 2003) tuo Jokisen elokuvaan ilmeisiä kummallisuuksia, koska Liehu poimi omaan romaaniinsa asiat, jotka häntä itseään koskettivat ja liikuttivat.

• • •

Suomen parhaan Schjerfbeckin aikaisten naistaiteilijoiden tutkijan ja tuntijan Riitta Konttisen mukaan Liehun romaanin kuvaukset eivät välttämättä ole sellaisia asioita, jotka olisivat mahdollisia tuon ajan käyttäytymisen, tapojen ja elämysmaailman mukaan. Epävarmuus epookin ajoittamisessa näkyy elokuvan värimaailmassa, joka näyttää pääasiallisesti lähinnä Schjerfbeckin myöhäisen 1920-luvun maalauksista poimitulta murretun ruskean ja vihreän sävyiltä aivan kuin Schjerfbeckin maailmassa ei muita värejä olisi ollut olemassakaan. Elokuvan loppukuva sitoo Schjerfbeckin tuotannon osaksi suomalaisen taiteen temppeliä, Ateneumia, taiteen entistämis- ja tutkimustoimintaa ja sitä Schjerfbeckin tuotannolle koitunutta suunnatonta arvon- ja arvostuksennousua mistä tämäkin elokuva on yksi osoitus.

Helene

Ohjaus: Antti J.  Jokinen.

Käsikirjoitus: Antti J. Jokinen ja Marko Leino Rakel Liehun romaanista Helene.

Kuvaus: Rauno Ronkainen.

Pääosissa: Laura Birn, Johannes Holopainen, Pirkko Saisio, Krista Kosonen, Eero Aho, Jarkko Lahti.

Kesto: 2 h 2 min.

Ikäraja 7.

Ensi-ilta: 17.1. 2020.