Inventing Anna on huijarista kertova sarja, josta minun ei pitäisi tykätä, mutta katsoin sen silti. Muutama totuuden sana on tarpeen, ennen kuin mennään seurapiirihuijarin hurjimpiin käänteisiin. Inventing Anna kertoo Manhattanin seurapiireihin ujuttautuneesta Anna Delveyksi itseään kutsuneesta nuoresta naisesta, joka huiputti itselleen satojatuhansia dollareita pelkällä puheella ja asenteella. Tosielämässä Anna Delveytä ei ollut olemassakaan. Hän oli venäläissyntyinen Saksan kansalainen Anna Sorokin, joka oli nuoruudessaan seurannut muotiblogeja, Vogue-lehteä ja hurahtanut ajatuksiin elämästä joutilaana rikkaana.
• • •
Ylioppilaaksi päästyään hän opiskeli tovin lontoolaisessa taidekoulussa, hankkiutui berliiniläisen PR-firman ja ranskalaisen Purple-muotilehden harjoittelijaksi. Kesällä 2013 Sorokin päätyi New Yorkiin, jonka sosiaalista näyttämöä hän piti antoisampana kuin Pariisin. New Yorkin muotiviikoille päästyään Sorokin oli jo alkanut käyttää itsestään nimeä Anna Delvey, eikä koskaan kertonut asian oikeaa laitaa ihmisten luullessa häntä upporikkaaksi saksalaiseksi perijättäreksi. New Yorkissa oleskellessaan Sorokin/Delvey etsiskeli sijoittajia suunnittelemalleen vain jäsenille tarkoitetulle yksityisklubille, jonka taustayhteisönä toimisi ”Anna Delvey Foundation.”
• • •
Muutamissa maailman suurkaupungeissa toimii samantyyppisiä vain jäsenille tarkoitettuja klubeja, jotka voivat harjoittaa tiloissaan ravintola- tai esitystoimintaa. Tunnetuimpia näistä on Soho House -klubien ketju, jota on markkinoitu epämääräisesti luovan alan ammattilaisille tarkoitettuna paikkana, jonne mennä rentoutumaan tai vaikka retriittiin. Luovuudella on haluttu antaa arkipäiväisten alojen kovapalkkaisille professionaaleille jännittävän boheemiuden hohtoa. Varmasti pörssimeklareiden ja mainostoimistoammattilaisten sekaan sopii joku kirjailijakin, jos on rikas kuin Kroisos ja valmis pitämään ystävinään tyyppejä, jotka katsovat nenänvarttaan pitkin kaikkia itseään alempiarvoisina pitämiään ihmisiä.
• • •
Anna Delveystä kertovalla tv-sarjalla on kaksi päähenkilöä; Julia Garnerin esittämä Delvey/Sorokin jää sarjassa liki sivuhenkilöksi, sillä etualalle nousee Anna Chlumskyn esittämä kuvitteellisen Manhattan Magazinen toimittaja Vivian Kent. Hänellä on tosielämän esikuva, New York Magazine -lehden toimittajana työskennellyt Jessica Pressler, jonka kirjoittamaan juttuun tv-sarja perustuu. Vivian Kent on suhteellisen samanlainen kuin tosielämän esikuvansa Pressler. Sarja omistautuu toimittajahenkilönsä raatamiselle Delvey/Sorokinin henkilökuvan rakentamisessa, mikä samalla muotoutuu myös pikakuvaksi toimittajasta itsestään.
• • •
Sarjan ytimessä on statuskamppailu. Ne ihmiset, joita Delvey/Sorokin pitää ystävinään käyvät jatkuvaa keskinäistä kisaa siitä kenellä on upeimmat projektit, vaatteet ja elämä ja juuri siinä kisassa Anna Delvey säännöllisesti turvautuu voittajan elkein lausuttuun huomautukseen varakkaan isänsä avulla toteutuvista hankkeista. Koska kuulijat uskovat niin he eivät nikottele silloinkaan, kun Anna pyytää heitä maksamaan ravintola- hotelli- tai vaatelaskuja. Sarjan käyttövoimaa on kuvattujen ihmisten etiketti, tietty käytöskulttuuri, joka estää kyseenalaistamasta samoihin piireihin hyväksyttyjen ihmisten sanoja, varakkuutta tai muitakaan oletuksia, joiden varassa he toimivat. Se sosiaalinen luotto, joka heidän elämäänsä voitelee, on luottamus toisiin vertaisinaan. Ystävilleen ja tuttavilleen Anna Delvey/Sorokin ei koskaan väittänyt olevansa rikas, vaan hän vain antoi ymmärtää niin.
• • •
Sarja sanoutuu irti kaikista totuusvaateista vilauttamalla joka jakson alkupuolella kuvaan kätkettyä huomautusta siitä, miten ”sarja on totta paitsi niiltä osin jotka ovat täysin keksittyä.” Huomautus on ongelmallinen sikäli, että se ei kerro kumpi on keksittyä, Sorokinin tarinat uhreilleen vai se mitä sarja kertoo Sorokinista. Kuten kovin usein käy amerikkalaisissa elokuvissa ja sarjoissa, niin molemmat ovat totta. Kakku siis sekä syödään että säästetään. Toisin sanoen totuuden ei anneta estää makean tarinan kertomista.
• • •
Sarjan käsikirjoitus ja tyylilaji hapuilevat eikä ihme, sillä onhan sarjaa ollut luomassa kahdeksan eri kirjoittajaa ja viisi ohjaajaa. Tv-sarjatkin ovat kuin mitkä tahansa isot projektit, joissa jokainen osallistuja vartioi mustasukkaisesti oman kontribuutionsa näkyvyyttä. Kokonaisuudesta ei piittaa kuin se yksi show runner, jolle tärkeintä on saada projekti valmiiksi. Tarina etenee kuin pitkänä otoksena useista tempuista, melkein kuin katselisi sirkustallennetta.
• • •
Sarjan kuvallista ajattelua muovaa instakelpoisuuden ihanne, mikä on täydellisen loogista, kun tehdään sarjaa ihmisestä, joka nimenomaisesti janoaa instakelpoisen elämän elämistä. Metaforana oletettujen millenniaalien pinnallisuudesta Inventing Anna ei osu tarkasti, koska niin moni sarjan iäkkäämistäkin ihmisistä ahmisi riemumielin Annan himoitsemia mainetta ja rikkauksia. Sarjassa kuvatun Manhattan magazinen toimituksessa ei ole kuultukaan toimittajien irtisanomisista, saati rahapulasta, sillä lehdellä on varaa pitää palveluksessaan useita tyhjäntoimittajia. Muutenkin sarjan käsitys toimittajista ja journalismista on outo.
• • •
Anna Delvey on ihminen, jolle edes vankilassa ei kelpaa muu kuin kaikkein paras. Vankilassa se paras voi todellisuudessa olla samaa ankeutta kuin kaikki muukin, mutta hän voi vakuuttaa niin itsensä kuin luonaan vierailevan toimittajankin, että hänen luokseen kannattaa tehdä niinsanotusti kunnollinen mediavierailu, koska siten saa VIP-kohtelun, mikä tarkoittaa noutoa yksityiskyydillä Rikersin vankilaan, sen sijaan että joutuisi matkustamaan rahvaan kanssa bussilla ja tapaamiseenkin järjestyy yksityisempi huone kuin vankilan virallinen tapaamissali. Anna kutsuu sitä ”VIP-tason visiitiksi ja VIP on aina parempi.” Todellisuudessa mediavierailujen yksityishuone on harmaaseinäinen, masentava, kolkko huone. Ainoa ylellisyys kopissa on kannullinen kuumaa vettä ja muutama teepussi. Tästä, jos mistä käy ilmi, että Anna Delveylle vaikutelma on tärkeintä.
• • •
Viimeistään Sorokinin oikeudenkäynnissä 2019 kävi selväksi, että Sorokin muun muassa anasti yksityiskoneen käyttöönsä sekä huijasi pankeilta, hotelleilta ja muilta yrityksiltä varoja noin 200 000 dollarin edestä. Tällaisen huijauksen aikana Sorokin yritti saada eräältä sijoitusrahastolta käyttöönsä 25 miljoonan dollarin lainaa perustaakseen vain eliitille tarkoitetun klubin. Sorokin huiputti manhattanilaiset seurapiirit uskomaan, että hän on saksalainen perijätär, jota odottaisi 60 miljoonan euron omaisuus. Todellisuudessa hän oli tyhjätasku vailla koulutusta, bisneskokemusta tai muutakaan millä kehuskeli, eikä hän ollut saksalainenkaan. Sorokinin käyttämä nimi, Anna Delvey, jota hän oli väittänyt äitinsä tyttönimeksi ei ollut hänen tosielämän vanhemmilleen millään lailla tuttu.
• • •
Sorokin sai tuomion kavalluksista ja törkeästä varkaudesta. Hän sai 4-12 vuotta vankeutta. Aikanaan tutkintavankeudessa Rikersin vankilassa Sorokin selitti häntä haastatelleelle toimittajalle tekonsa erehtyväisen tulokkaan harhautumisena pelosta, ettei häntä otettaisi vakavasti ja että hänen suunnittelemansa yksityisklubin mahdolliset sijoittajat painostivat häntä toimimaan. Inventing Annaherättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Päällimmäisin niistä on epäuskoinen lievä inho; Miksi haluaisin käyttää useita tunteja elämästäni katsomalla näin ikävän ihmisen edesottamuksia. Kiehtovinta on seurata Anna Delvey/Sorokinia tietynlaiselle kulttuurille ominaisena, tietyn ajan ihmistyyppinä. Vähän niin kuin antropologina, siis. Mutta lisääntyikö ymmärrykseni maailmasta: marginaalisesti. Viihdyinkö: Ehkä nyt sitten kuitenkin. Tosin päivinä joina Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, olisin katsonut innosta hihkuen vaikka tractor pullingia.
Inventing Anna.
Ohjaus: David Frankel, Ellen Kuras, Nzingha Stewart, Tom Verica, Daisy von Scherler Mayer.
Pääosissa: Anna Chlumsky, Julia Garner, Arim Moyaed, Rebecca Henderson, Katie Lowes, Alexis Floyd, Anders Holm, Peter Kurth,
9 noin tunnin mittaista jaksoa.
Suoratoisto: https://www.netflix.com/fi-en/title/81008305
