En väitä nähneeni kaikkia mahdollisia supersankarielokuvia, mutta näkemieni perusteella ihmettelen muutamiakin asioita supersankarielokuviksi kutsuttavissa tuotteissa, jotka useimmiten perustuvat omiksi brändeikseen eriytyneiden sarjakuvien päähenkilöihin. Yleensä nuo sankarit ovat kahden yhtiön, joko yhdysvaltalaisen sarjakuvakustantamo Marvelin tai toisen yhdysvaltalaisen sarjakuvakustantamon, DC Comicsin, tuotteita.

• • •

Nykyään Disney-yhtiön omistukseen kuuluvan Marvelin kuuluisimpia brändejä ovat The Fantastic Four (Ihmeneloset), The Amazing Spiderman (Hämähäkkimies), Captain America (Kapteeni Amerikka) ja X-Men (Ryhmä X).  Marvelin huippukausi alkoi 1960-luvulla, kun yhtiön pääkäsikirjoittaja ja toimittaja Stan Lee puhalsi sankareihinsa yli-ihmismäisyyden rinnalle inhimillisempiä tunteita, epävarmuuksia ja ajankohdalle tyypillistä pop-kulttuurista henkeä ja ironiantajuakin.

• • •

Kun taas DC:n sankareita ovat Superman (Teräsmies), Batman (Lepakkomies), Wonder Woman (Ihmenainen) ja  useiden supersankareiden yhteenliittymä Justice League (Oikeuden puolustajat). DC:n sankarit on haluttu nähdä vakavahenkisen aikuisina perinteisinä supersankareina, jotka eivät pop-kulttuurisista kotkotuksista piittaa. DC-yhtiön alituotantolinjojen tuotteista ovat tulleet viime vuosien kiinnostavimpiin kuuluneet sarjakuvataiteelliset innovaatiot eli sellaiset käsikirjoittajavetoiset seikkailusarjat kuten Neil Gaimanin luomus Sandman, Alan Mooren  Watchmen sekä Howard Chaykinin satiiria, seksiä ja politiikkaa uhkuvat teokset.

• • •

 Merkittäviä näistä supersankareista ja heidän terveen järjenvastaisista kyvyistään tekevät heistä kertovien tarinoiden myyttiset ulottuvuudet. Teräsmies (Superman) on tuhoutumassa olleelta vieraalta planeetalta maahan singahtanut kosminen pakolainen, josta hänen kotiplaneetallaan tavalliset kyvyt tekevät meidän planeetallamme puolijumalan kaltaisen yli-inhimillisen sankarin ja siksi ihmisille perusteellisen vieraan olennon. Hänellä on silti inhimillisen kaltaisia tunteita. Kuvaus kuulostaa oopperoiden jumalsankarin kuvaukselta.

• • •

Vanhempansa rikollisten ampumiin öisiin luoteihin menettänyt koulupoika, myöhemmin Batmaniksi kasvanut miljonääri ja yrittäjä Bruce Wayne, vannoo pahantekijöille kostoa. Batmanissa oleellista on pelko; Rikoksiin puuttuva naamioitu kostaja herättää pelkoa.  Kaikki pahat teot näkevä naamiomies herättää pelkoa jo sinällään. Hänen tapansa toimia öisin on tuonut hänelle lisänimen Yön kostaja. Yön pimeys korostaa Batman-hahmon pelottavuutta, mitä elokuvakäsikirjoittaja Jonathan Nolan yhdessä ohjaajaveljensä Christopherin kanssa tekemissään Yön ritari -elokuvissa korostivat identifioimalla päähenkilönsä yönmustaan tyhjyyteen niin voimakkaasti, että usko Batmanin itsensä sankaruuteen tutisi jo katsojillakin.

• • •

Superman, Spiderman ja Batman painiskelevat heistä tehdyissä viime vuosikymmenten elokuvissa moraalisissa ongelmissa: he tiedostavat saaneensa suuria voimia, joiden mukana on tullut musertavan suuri vastuu siitä mihin ja miten he voimiaan käyttäisivät. Näiden sankaritarinoiden suosion syyt löytää suoraan niistä itsestään. Ne tarjoavat helppoja haaveita kaikkivoipuudesta. Olennaista fantasioissa omnipotenssista on niiden tarjoama malli salatusta sankaruudesta: ”Voin päälle päin näyttää mitättömältä nahjukselta, mutta tietäisittepä vain, kuinka pelastan maailman sankarin viittaan sonnustauduttuani.”

• • •

Jossain vaiheessa väsähdin supersankarielokuvien monotoniseen turruttavuuteen, joka läpäisee ne kaikilla tasoilla: hahmojen, juonen, kuvakerronnan ja ääniraidan. Supersankarielokuvat ovat nykyelokuvien yleiskoneita, ne pilkkovat, jauhavat ja vatkaavat kaikesta tasalaatuista velliä, jota annostellaan yleisölle standardipakkauksissa, joita kutsutaan meluisasti ”uusiksi elokuviksi.” Ammattimaisena elokuvien katsojana väsyn eniten supersankarielokuvien esteettiseen yksioikoisuuteen.

• • •

Elokuvayhtiöt, jotka seuraavat toistensa uusia elokuvia uteliaina ja kateellisinakin, ottavat välittömästi käyttöön toistensa innovaatiot. Sillä kilpailijoiden liiallisen menestyksen pelossa kenenkään ei anneta päästä etumatkalle karkuun. Yhden keksittyä makeita kuvakulmia tai upeasti jymiseviä tehosteääniä, ne kaikki pöllitään vähäisesti muunneltuina ”omina” versioina heti. Se on vain normaalia liiketoimintaa. Seurauksena elokuvat muistuttavat koko ajan enemmän toisiaan. Ärsyttävintä se on huomata elokuvien ääniraidoissa, jotka ovat vain kumeaa jyminää, oli niissä musiikkia tai ei. Useammin kuin kerran olen palannut supersankari-elokuvan medianäytöksestä kotiin siten, että korvissa soi nähdyn elokuvan ääniraita, jonka dynamiikasta puuttuu vaihtelu ja kaikkinaiset nyanssit. Kaikki on kuin sanan tuubin läpi ajettua tasapaksuutta musiikki mukaan lukien.

• • •

 

Supersankarielokuvien päättymätön suosio tuskin ihmetyttää ketään, sillä elokuvat, jos mitkä, ovat suosituimmasta päästä eskapismia ja elokuvat supersankareista ovat todellisuuspaon viemistä toiseen potenssiin. Tarinat yli-inhimillisiä voimia hallitsevista lentämään kykenevistä sankareista luokitellaan aikuisten saduiksi viimeistään siinä vaiheessa, kun täysi-ikäiset ihmiset jonottavat lippuluukulla. Toiveiden toteutumisen kuvitelmat, fantasiat ovat muutenkin viihteen vahvinta käyttövoimaa, johon turvaudutaan erityisesti kovina aikoina.

• • •

Nykyisiä supersankarielokuvia kun katselee, voi olla vaikea muistaa miten vaatimattomasti tai suorastaan kotikutoisina Batman-leffatkin alkoivat. Nykyisiä järkyttävillä rahakasoilla puleerattuja viihdetuotteita ei voi lähimainkaan pitää alkuaikojen supersankarielokuvien sukulaisina. Nykyään suuntaus on ollut etääntyä yhä kauemmas hahmojen sarjakuvajuurista. Ensimmäinen Batman-elokuva vuodelta 1966 oli vielä sidoksissa Bob Kanen luomaan sarjakuvaan ja siitä siinneeseen tv-sarjaan. Elokuva oli puupäisen pop-taiteellinen, hyväntuulisen pompöösiä hölkkäämistä tv-sarjan lavasteissa. Elokuvan näyttelijät elehtivätkin kuin nukkeanimaatiossa. Tim Burtonin Batman (1989) lähenteli sarjakuvien Lepakkomiestä sekä visuaaliselta ilmeeltään että tarinaltaan. Burtonin ohjaamassa jatko-osassa Batman – paluu(1992) itse tarina tukehtui film noir-henkiseen ylistailaamiseen. Michael Keatonin esittämä Batman kävi synkeitä valkokangasmonologeja omasta vieraantumisestaan ja toiseudentunteestaan.

• • •

Nolanin veljesten häkellyttävin yhteinen keksintö oli laittaa Yön ritari -trilogian keskeiset henkilöt seisomaan asennossa kumeasti lausuttujen periaatejulistusten vierellä. Nolanin veljesten nerokkuutta oli saada puoli maailmaa ja Hollywoodin talousjohtajat uskomaan, että sellainen on vakavaa aikuisten draamaa. Rohkeinta, mitä Nolanit olisivat aikanaan voineet Batmanille tehdä olisi panna hänet kerta kaikkiaan hylkäämään naamioidun kurittajan trikoonsa ja aikuistumaan. Se ei olisi yleisölle sopinut koska sisimmässämme tahdomme uskoa, että on olemassa yön kostajia, jotka jakavat erehtymättömästi oikeutta. Yön ritari – elokuvien Batman synkentyi synkistymistään elokuva elokuvalta. Niiden terrorismiteemat ja demokratiaa uhkaavat itsevaltiaat ovat kaukana sarjakuvien karikatyyriroistoista, ja kuitenkin ihan liian lähellä nykyaikaa käydäkseen enää todellisuuspaosta.