Stefano Solliman elokuvalla voi nähdä edeltäjiä italialaisessa elokuvassa. Ovatpa intomielisimmät kriitikot maininneet jopa Francesco Rosin ohjaaman tuomareiden murhia tutkineesta poliisista kertoneen poliittisen trillerin Arvokkaita ruumiita (1977) Suburran yhteydessä. Solliman elokuva noudattaa film noir-elokuvien tyyppitilanteita ja kerrontakeinoja mukailevaa tyyliä, vaikka se sisällössään kaapaiseekin syvältä Italian korruptoituneisuuden kaivosta. Suburra on pinnaltaan kiiltelevän siistiä nykyelokuvaa, jonka kerronta mukailee tv-sarjojen lyhytkestoisen jännitteen dramatiikkaa. Suurta kaarta ei rakenneta, vaan hetki hetkeltä kuin mainoskatkojen väliin ripustettuna etenevää juonta. Suburra-elokuva on toiminutkin pohjana suoratoistopalvelu Netflixin tilaamalle kymmenosaiselle sarjalle.
• • •
Suburran keskushenkilö on Pierfrancesco Favinon esittämä Filippo ”Pippo” Malgradi, parlamentaarikko, joka harrastaa vilkasta yöelämää. Hän astelee täydellisen tyynenä ja levänneen näköisenä parlamenttiin, vaikka onkin porsastellut koko yön kahden prostituoidun kanssa. Keskellä yötä seuralaisista alaikäisin on kuollut yliannostukseen, ja poliitikko on antanut hankkiutua ruumiista eroon keinolla millä hyvänsä. Tämä on Suburran juonen keskuspiste, se mistä kaikki alkaa ja mistä kaikkien osallisten kohtalot johtuvat. Poliitikon keskeisiin kontakteihin kuuluu Samuraiksi kutsuttu mafiajohtaja (Claudio Amendola), joka on vaihtanut entisen uransa oikeistoterroristina paljon miellyttävämpään elämään eteläitalialaisten mafiasukujen Rooman-yhteyspäällikkönä.
• • •
Mafioso ja poliitikko joutuvat tekemisiin erään pikkurikollisten klaanin kanssa. Anacletisin romaniperheen miehet, koronkiskuri Manfredi-isä (Adamo Dionisi) ja rehvakkaasti itselleen rahaa ja valtaa etsivä Spadino-poika (Giacomo Ferrara) näyttäytyvät muistumana vanhasta työväenluokkaisesta resupekkaisuudesta, jota kukaan ei toivo siihen uuteen, komeuttaan kiiltelevään Roomaan, jota mafia ja sen ostamat poliitikot suunnittelevat. Juonen tasolla Suburran aiheena ovat eräänlaisen eliitin, eli poliitikkojen, mafian, kaavoitusviranomaisten ja kiinteistökeinottelijoiden yhteiset edut. Heitä kaikkia rahoittaa Vatikaani.
• • •
Yhtään millään tavoin myönteistä ihmistä elokuvassa ei ole – kaikki ovat joko psykopaatteja tai kusipäitä. Elokuva on yhtä raaka ja räikeä kuin kuvaamansa ihmisetkin. Suburra hyödyntää mielikuvaa Roomasta mädäntyneen rappion ikuisena pesänä, missä kaikki on ostettavissa. Elokuvan nimi viittaa antiikin Rooman paheellisimpaan kaupunginosaan, Suburaan. Sinne mentiin rypemään juoppojen ja huorien keskelle, jo silloinkin poliitikot ja rikolliset tekivät hyvää bisnestä keskenään. Suuri osa elokuvan tapahtumista keskittyy läpitunkemattoman pimeään yöhön. Elokuvan avainkuva on kuva raamatullisten kaatosateiden vallassa vedenpaisumustaan ja kaupungin saastaa oksentavasta viemäriaukosta.
• • •
Viisi vuotta sitten, kun Suburra tuli elokuvateattereihin muistan olleeni elokuvasta jossain määrin innoissani ja kirjoittaneeni siitä silloin Aamulehdelle tekemässäni arvostelussa: ”Murhaavan synkkä elokuva mafian kirkon ja politiikan hallitsemasta Italiasta on parasta rikoselokuvaa vuosiin.” Enää en ole elokuvan hienoudesta yhtä vakuuttunut. Vaikutuksen elokuva tekee, muttei järin kestävää. Ranskalaisen M83-elektronisen musiikin yhtyeen äänimaailma korostaa elokuvan uhkaavuuden tuntua ja venyttää tämän surkeuden epistolan suuremmaksi ja merkittävämmäksi kuin se onkaan. Suburra on oudon painoton. Siltä puuttuu todellisuuden vakavuus, kaikki on pintaa ja designer-kauheuden levittelyä ympäriinsä. Jos tässä jostain tehdään selvää, niin ainakin Berlusconin aikakauden Italiasta. Mutta vain näennäisesti.
Suburra.
Ohjaus: Stefano Sollima.
Käsikirjoitus: Sandro Petraglia ja Stefano Rulli Carlo Boninin ja Giancarlo De Cataldon romaanista.
Kuvaus: Paolo Carnera.
Pääosissa: Pierfrancesco Favino, Elio Germano, Claudio Amendola, Greta Scarano, Alessandro Borghi.
Ikäraja: 16.
Kesto: 2 h 10 min.
Suoratoisto: Yle Areena.
