Tampereen elokuvajuhlien siirryttyä tänä vuonna verkkoon niin kokonaan kuin se nykyoloissa on mahdollista, oli jokseenkin kiinnostavaa ottaa selvää miten niinkin paljon sosiaalisuuteen festivaalitunnelmansa pohjaava tapahtuma mitä Tampereen filkkarit ovat, voi toimia työpöydän ääressä läppäriltä katsottuna. Yleishavaintona on, että itse elokuviin siirtymä verkon puolelle ei vaikuta järin paljoa, paitsi että kuvakoon pienuus ja äänen parhaan dynamiikan latistuminen väistämättä kutistaa elämystä. Minkä tahansa tapahtuman seuraaminen kotioloissa kärsii itse elämän keskeyttäessä näytösten seuraamisen, sillä eihän ihminen ole umpio vailla luonnollisia tarpeita. Avajais- ja päättäjäisseremonioiden netissä seuraaminen ei vain tunnu samalta kuin livenä paikan päällä oleminen, vaikka miten muuta toivoisi.  Katsomiseni keskittyi lähinnä kotimaisiin elokuviin.Painavin etukäteishuomioni kiinnittyi Veikko Aaltosen dokumenttielokuvaan elokuvaohjaaja Rauni Mollbergista. Vaikka olenkin siitä jo yhden jutun kirjoittanut muualle, ja se juttu on luettavissa täältä, niin silti Aaltosen monista suunnista kohdettaan haravoivasta elokuvasta riittäisi ainesta useampaankin juttuun.

• • •

Aaltonen ei lähde elokuvassaan keksimään dokumenttielokuvaa uudestaan, vaan tekee konstailemattomasti Mollbergin tunteneiden ja hänen kanssaan työskennelleiden ihmisten haastattelulausunnoista, arkistoklipeistä ja elokuvanäytteistä vakaan pohjan, jota vasten suomalaisten elokuvantekijöiden nykypolven lausunnot resonoivat. Muualla mediassa elokuvasta on nostettu esiin Mollbergin sadistisiksi luonnehditut työtavat, joilla hän pyrki saamaan näyttelijöistään aitoja reaktioita. Nykyisistä elokuvaohjaajista vaikuttuneimpia Mollbergin elokuvien elinvoimaisuudesta ovat AJ Annila, Selma Vilhunen ja myös Juho Kuosmanen, jonka realismi Mollbergista puhuttaessa kuuluu: ”Hänen elokuvansa ovat vähän niin kuin höyläämätöntä lautaa, että siitä jää tikkuja käteen. Mollen elokuvat tuntuvat hyvin humaaneilta ja ihmiskeskeisiltä, mutta mitä on kuullut siitä tavasta millä ne on tehty, se on kaikkea muuta kuin humaania.”

• • •

Mollbergin versiosta (1985) Tuntematon sotilas -elokuvasta juttuja ja klippejä riittää. Löytyypä sellainenkin tiedonmuru, että Väinö Linna, joka ei halunnut osallistua Mollbergin elokuvan käsikirjoitusprosessiin, oli kuitenkin kirjoittanut marsalkan syntymäpäivän juopottelukohtaukseen Koskelalle uusia repliikkejä, joissa vanhan punapäällikön, Akseli Koskelan poika, luutnantti Vilho Koskela muistelee viimeistä näkyään isänsä veljistä, Aleksista ja Akusta, jotka oli vuoden 1918 jälkiselvittelyissä aseella uhaten viety teloitettaviksi. Muistoissa ja Risto Tuorilan näyttelijäsuorituksessa on sitä vereslihaisuutta, jota Molle aina tavoitteli, mutta tällä kertaa vailla ylenmääräistä naturalismia.

• • •

Molle osasi aina tehdä työtovereihinsa vaikutuksen. ”Se lausui niin kuin Eino Leinon Apolloa. ”Paha ei ole kenkään ihminen. Toinen on vain vittumaisempi toista.” Ystävät, toverit (1990) vei Mollen vieraalle maalle. Enää ei kyseessä ollut tarina viattomuuden menettämisestä, vaan suurisuuntainen tarina pahasta kapitalistista. Säveltäjä Kari Rydmanin mukaan Mollen vainoharhaisuus ja räjähtelevyys oli tähän elokuvaan mennessä entisestään kasvanut. Lopulta Mollelta katosivat rahat, katsojat, elokuva-alan luottamus ja usko. Hänen tapaansa tehdä elokuvaa ei enää arvostettu, eikä art house -elokuvaakaan.

• • •

Toinen kokeneen elokuvantekijän dokumenttielokuva, jota oikein odotin oli Virpi Suutarin Kansanradio- runonlaulajien maa. Dokumentoimalla Yleisradion suosituimpiin kuuluvaan radio-ohjelmaan soittavien ihmisten puheita Suutari rakentaa vuoden 2021 Suomesta muotokuvaa, jolla on yleispätevyyttä vuosien ylikin. Yleisösuosikiksi päätynyt Kansanradio-elokuva nostaa yhdenlaisen peilin katsojiensa eteen. Elokuvan kuvat ovat eri puolilta Suomea koronakesänä 2020. Kotimaisessa kilpailusarjassa näkemäni Marlena Matikaisen Halpoja tahroja yllätti myönteisesti, sillä tarina pandemian tuomaa työttömyyttään nujertavasta nuoresta naisesta on hallittu fiktio, jossa on silti nykyhetken oleellisia piirteitä.  Henkilökohtaista talousahdinkoaan ratkovan ihmisen ratkaisu ryhtyä myymään alushousujaan, joissa on mukana myös hajua ja jäämiä eritteistä on tragikoominen, mutta myös täydellisen uskottava.

• • •

Toinen lähes yhtä osaava fiktion ja uskottavuuden yhdistelmä tuli vastaan Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksen opiskelijoiden töiden esityssarjassa. Max Ovaskan ohjaama lyhyt fiktio Lasti oli varmaotteisesti rytmitettyä arkitodellisuudelta haisevaa koomista realismia, jossa raskausvatsansa ansiosta kaikki turvatarkastukset ohittava Janika (Saara Kotkaniemi) supistusten voimistuessa Tallinnan-laivalla hermoilee kumpi tipahtaa ensin, huumelasti vai syntymistään tekevä vauva. Josefina Rautiaisen vivahteikas käsikirjoitus korostaa tismalleen oikeita kohtia, jotta pienestä elokuvasta syntyy komiikan sävyttämä jännitysdraama.

• • •

Ilja Rautsin ohjaama Night of the Living Dicks ammentaa samasta 1950-luvun amerikkalaisen kauhuelokuvan parodian lähteestä, josta Hollywood-ohjaaja Tim Burton on ryystänyt elokuviensa ydinmehun. Rautsin 19-minuuttinen on mustavalkoinen kauhukomedia Venlasta (Sonja Kuittinen) joka on kyllästynyt siihen, että hänelle lähetetään kuvia miesten sukuelimistä. Kuin kohtalon oikusta hän saa ihmelasit, jotka paljastavat ketkä miehet ovat oikeita mulkkuja. Leffa alkaa ajankohtaisohjelman parodialla, jossa kansanedustaja Simo Rantamiehen (Tommi Korpela) kerrotaan lähettäneen paljon kuvia peniksestään juuri Venlalle. Kun hän suoraan kameraan katsoen ”pyytää anteeksi niitä tunteita, joita hänen toimintansa on saattanut synnyttää”, se on keskisormen näyttö elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen suuntaan. Niin elävästi kohtaus voi tuoda mieleen Louhimiehen kolmen vuotta sitten Ylen A-studiossa esittämän julkisen anteeksipyynnön työtavoistaan. Night of the Living Dicks -elokuvan varsinainen pääasia on toksisen maskuliinisuuden julkinen tuomitseminen sen jälkeen kun se on jo tehty kaikkialla muualla julkisuudessa. Asiansa elokuva suorittaa irvokkaan huumorin keinoin. Elokuvantekijän suhde aiheeseensa on perusteiltaan tietoinen ja visuaalisesti tutkittu. Muutamat elokuvan lauseet jäänevät eloon, kuten ”Muna tulee aina ensin.” Rautsi osoittaa, että on mahdollista löytää keinot, joilla metaforiset mulkut lihallistuvat oikeiksi peniksiksi. Kömpelöä ja kaavamaista? Kyllä. Sellaista agit-prop on. Elokuvajuhlien kansainvälisestä ohjelmistosta elokuvista poimin katsottavakseni vain muutamia harvoja elokuvia.

• • •

Parhaasta päästä oli sudanilaisen Suzannah Mirghanin ohjaama 28-minuuttinen kertomus Al-Sit, jossa puuvillan viljelystä elävässä kylässä järjestellään Nafisa-nimisen teinitytön avioliittoa.  Nafisan vanhemmat näkisivät tyttärensä mielellään kaupunkilaisen liikemiehen elkein esiintyvän Nadirin puolisona. Kosiomatkallaan sulhasmiehestä paljastuu vähemmän toivottava ylkä. Draaman keskeisiin osapuoliin kuuluu Nafisa-tytön isoäiti Al-sit, kylän vanhus ja matriarkka, jolla on perimätietoa kosiomatkalaisen todellisesta luonteesta sekä omat käsityksensä siitä kenet Nafisan pitäisi naida. Elokuva esittää pohjimmaisen draamansa perinteen ja modernisaation konfliktista täsmällisinä harkittuina kuvina. Elokuvantekijän taitoa on luoda elokuvasta myös päähenkilönsä kasvukertomus, joka huipentuu hetkeen, jolloin perinne katkeaa, puuvillalankaa kehräävä rukki pysähtyy ja Nafisan ja hänen valittunsa yhteinen tie käy valoa kohti. Al-sit on elokuva, jossa on kansanlaulun yksinkertaista kauneutta. Se sitten voittikin Tampere Film Festivalin 2021 Grand Prix’n.