Muistelen olleeni ehkä 17-vuotias nähdessäni The Blues Brothers -elokuvan ensimmäistä kertaa. Silloin se tuntui riemukkaan anarkistiselta hauskanpidolta ja olisin varmasti ollut  valmis julistamaan sen yhdeksi parhaista näkemistäni elokuvista – muistaakseni. Mutta nyt, yli 40 vuotta ja useiden vuosien elokuvaharrastusta sekä pitkään jatkunutta elokuvien ammattimaista arvostelemista myöhemmin, ei se enää niin hirveän hauska elokuva olekaan.

• • •

Tarinana leffahan on aika onneton, siis rakenteellisesti. Joten kuten kasaan roiskittu pino sketsejä, joita sitoo yhteen juoni, joka on pohjimmiltaan takaa-ajoa (rahan, keikan, keikkapaikan, bändin jäsenten, pakopaikan, mitä näitä on). Huumori on isoin osin puhdasta matalamielisyyttä ja vandalismia. Enkä nyt niin perusta ohjaaja John Landisin taipumuksesta Himalajan korkuiseen liioitteluun. Leffan siekailematon misogynia ei ollut yhtään herttaista, nykysilmin katsottuna tympeää vain. The Blues Brothers toi komedioihin takaisin ihmisten ja esineiden tuhoamisen käypänä huumorina. Satojen kolaroitujen autojen kasa todistaa tämän vandalismin mykistävyydestä.

• • •

Ulkopuolella elokuvan osaksi elokuvan oletettua legendaarisuutta muodostui tieto, että John Belushi ja Dan Aykroyd tallustelivat filmiyhtiön puvustamoon ja pöllivät sieltä SS-upseerin univormut, joihin sonnustautuneita painelivat hupiajelulle pitkin Chicagon ympäristön moottoriteitä. Se oli heistä itsestään varmaankin hilpeää, mutta eihän se todista muusta kuin siitä, miten he olivat hankkiutuneet täydellisen sekapäisen vastuuttomuuden tilaan, mitä on vaikea pitää kovin nerokkaana taiteilijuutena.

• • •

Ymmärrän kyllä, miksi elokuva on säilyttänyt monien ihmisten muistoissa asemansa riemukkaana komediana, jolla on rohkeutta ”vastustaa systeemiä” ja oletettua hyvää ja siksi jäykkää porvarillista makua. Kysyn ihan tosissaan paljonko naurattaisi, jos kaksi puolirikollista löyhkäävää häiskää lampsisi paikkaan, jossa olette perheen kesken ulkona syömässä ja kyselisi millä hinnalla myisitte lapsenne. On kohtauksia, joissa Belushi ja Aykroyd innostuvat esittelemään komiikkansa ja lavaliikehdintänsä fyysisyyttä niin, että he alkavat näyttää melkein kuin animoiduilta hahmoilta. Se on ihan aidosti hauskaa, myönnän sen. Heppujen laulaminen on korkeintaan keskivertoa karaokelaulamisen tasoa. Elokuva on sikäli hybridi, että paikoin se etenee kuin musikaali ja toisaalla taas kuin toimintaelokuva.

• • •

Paljon on puhuttu The Blues Brothersista elokuvana, joka tekee kunniaa mustille blues-muusikoille tuomalla heidät esiin loistavina esiintyjinä. Ray Charles, Aretha Franklin ja Cab Calloway, sekä James Brown saivat elokuvassa tilaisuuden tehdä itseään tunnetuiksi ihmisille ja sukupolvelle, joka tuskin oli kuullutkaan heistä. Se on kiistämättömän totta, mutta yhtä totta on sekin, että elokuva turhan usein käyttää mustia muusikoitaan vain värikkäänä taustana, kulisseina, joiden edessä, sivulla ja takana herrat Belushi ja Aykroyd voivat heilua isoimpina tähtinä. Mielekkäintä aihepiiriin liittyvää katsottavaa on Belushista tehty R. J. Cutlerin ohjaama dokumenttielokuva Belushi (2020), joka sekin on nähtävissä Yle Areenassa.

The Blues Brothers

Ohjaus: John Landis.

Käsikirjoitus: John Landis ja Dan Aykroyd.

Pääosissa: John Belushi, Dan Aykroyd, James Brown, Cab Calloway ja Aretha Franklin.

Kesto: 2 h 15 min.

Ikäraja: 12.

Suoratoisto: Yle Areena.