Viimeksi Vertigon katsoessani monet jo entuudestaan hienosti toteutetut asiat ovat niitä edelleen, mutta yksi juttu tuntuu nyt jo kauneusvirheeltä. Bernard Herrmannin musiikkia on ihan liikaa. Aivan koko ajan soiva musiikki syö voimaa jo itseltäänkin. Vaikutelmaksi jää, ettei elokuvassa ole hiljaista hetkeäkään. Entäpä ne kohtaukset, joiden aikana Scottie varjostaa Madeleinea autolla läpi San Franciscon. Itse muistan ne kuvallisesti hiljaisina.

• • •

 Varjostuskohtauksia varten kaupungista oli löydetty eräänlaisia hiljaisia taskuja, vähäliikenteisiä sivukatuja, -kujia ja kauppoja, joissa ei ollut muita asiakkaita ruuhkaksi asti. Kuvien visuaalista hiljaisuutta säestää Herrmannin musiikin levottomina vellovien tunteiden aaltoilu, jossa kuultava Wagnerin Tristan ja Isoldeoopperan tunnetuimman teeman muuntelu käy toistuessaan pitkästyttäväksi siinä missä mikä tahansa muukin toisteisuus. Tiettävästi jonkinasteisesta alemmuuskompleksista kärsinyt Herrmann on hyvinkin saattanut haluta musiikkinsa soimaan Vertigossa niin hallitsevasti kuin mahdollista. Herrmann kärsi olettamastaan arvostuksen puutteesta klassisen musiikin säveltäjiin verrattuna.

• • •

  Vertigossa mietityttää sekin, etten ole osannut päättää, kumpaa se on enemmän, surullinen rakkaustarina vaiko sittenkin makaaberi tarina vinoon kasvaneesta pakkomielteenomaisesta intohimosta. Mutta nykyään Vertigo on noussut korkeasti kunnioitetuksi klassikoksi, mikä sinetöityi viimeistään vuonna 2012, kun elokuvalehti Sight & Soundin kokoama raati valitsi Vertigon kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Se päätti Orson Wellesin Citizen Kanen vuosikymmeniä kestäneen aseman ”maailman parhaana elokuvana.”

• • •

Vertigon voi ymmärtää osallistuvan keskusteluun ”miehisestä katseesta.” Rahvaanomaisen tulkinnan mukaan miehinen katse tarkoittaa sitä seksuaalista esineellistämistä, missä mies katselee naisen ruumista kuolaten, mutta elokuvateoreetikkojen mukaan miehisellä katseella tarkoitetaan subjektin ja objektin välistä suhdetta elokuvailmaisuun juurtuneessa kuvakerronnassa. Toisin sanoen sitä, että kameran luoma katse määrittelee elokuvissa järjestään miehen aktiiviseksi ja naisen passiiviseksi toimijaksi.Vertigossa juuri James Stewartin esittämän miespäähenkilön katse on se, joka määrittää millainen Kim Novakin esittämä Madeleine Elster/Judy Barton on tai ei ole.

• • •

Oleellinen osa Vertigon legendaa, tai hohdetta ainutlaatuisena elokuvana, on se miten kauan se oli piilossa maailman elokuvateattereilta.  Maailman elokuvateattereissa kukaan ei saanut nähtäväkseen Vertigoa 1960-1980, kuten ei muutamaa muutakaan Hitchcockin parhaimpiin kuuluvaa elokuvaa. Hitchcock itse oli tehnyt sopimuksen, jonka mukaan levitysyhtiö saisi pitää määräajan elokuvat Takaikkuna (1954), Köysi (1948), Mutta… kuka murhasi Harryn? (1955), Mies, joka tiesi liikaa (1956) ja Vertigo – Punainen kyynel (1958). Levittäjä sai tehdä rahaa ensi-illan jälkeisillä esityksillä eli uusintaensi-illoilla, erikoisesityksillä ja muilla aina vuoteen 1960 saakka, jolloin ko. elokuvien kaikki oikeudet palautuivat Hitchcockille itselleen, ja hän istahti niiden päälle päästämättä niitä maailmalle vuosikausiin.

• • •

 Hitchcock suhtautui näihin elokuviin kuin pääomaan, joka tehtävä oli kasvaa arvoa hänen perikunnalleen. Poissaolonsa aikana Vertigon maine vain kasvoi. Vaikka elokuvaa ei omana aikanaan juuri arvostettu, se ei tuottanut tappiota, mutta arvostelut olivat hämmentyneitä. Vertigon hämmentävyyttä on se, miten se osui elokuvantekotyylien muutoskauteen. Koko 1950-luku oli mennyt Hollywoodin klassisen studiokauden tapaan; Kerrottiin tavanomaisia tarinoita tyylillä, jota kaikki ymmärsivät, sillä se oli tuottajien, studiopäälliköiden ja yleisön vaatimus. 1950-luvun lopun taittuessa kohti 1960-lukua, voimistuivat uuden aallon elokuvantekijöiden pyrkimykset päästä määräämään teostensa sisällöstä.

• • •

 Hitchcock, jos kuka, oli tavanomaisen klassisen kerronnan mestari. Sen keinoja hän käyttää Vertigossa kertoakseen tarinan hyvin epätavanomaisista ihmisistä. Hän rohkeni käyttää James Stewartia, tuota aitoamerikkalaisuuden ilmentymää roolissa, joka teki hänestä suorastaan epämiellyttävän naisten väijyjän ja kuolleeseen naiseen rakastujan. Se on radikaalimpaa kuin mikään 1960-luvun elokuvantekijöiden luomuksista. Vertigo on säilyttänyt katseltavuutensa hienosti, koska siitä löytää joka katsomiskerralla aina jotain uutta. Hitchcock käytti värejä ja kameran liikkeitä niin oivaltavasti, että vasta häntä myöhäisemmät elokuvantekijät kykenivät vastaavaan.

• • •

 Vertigo paljastaa itsensä heti alussa, missä silmän kuvat vievät ajatukset katseeseen, näkemiseen ja kuviin, mielikuviin, muistikuviin ja harhakuviin. Jutun koko juoni rakentuu sen ympärille mitä Scottie Ferguson näkee, uskoo tai muistaa nähneensä ja ennen kaikkea haluaa nähdä. Hänen halunsa nähdä kuolleeksi uskomansa Madeleine vielä kerran johtaa siihen miten murheelliseksi muodostuu hänen suhteensa  Judy/Madeleineen.

• • •

 James Stewartin esittämä Scottie Ferguson  ahdistelee Novakin esittämää Judy/Madeleinea ainakin  kahteen otteeseen. Erityisen kiusaava on kohtaus punapuumetsässä, missä Scottie piinaa Madeleinea kysymyksillä hänen ahdistuneisuutensa syistä aivan kuin tahtoisi tunkeutua naisen sisimpään ja repiä sieltä päivänvaloon kaiken mistä uskoo voivansa naisen vapauttaa. Kohtaus toisintuu kaiunomaisesti kohtauksessa, jossa Scottie raahaa Judy/Madeleinea ylös kellotorniin kuulustellen tätä Gavin Elsterin juonimasta huijauksesta, jossa Scottien oli tarkoituskin rakastua Madeleineen. ”Hänkö valmensi sinua? Opetti miten puhua ja esiintyä?” ” Ja sinä olit hyvä oppilas, oikein hyvä.”

• • •

Se tiedetään, että Vertigon käsikirjoitusprosessin loppupuolella Hitchcock joutui sappikivileikkaukseen, mikä vei toipumisaikoineen kuukauden, jonka mittaan hänellä oli aikaa pohtia kuolemaansa, mikä sai hänet vitsailemaan asialla: ” Ainoa tapa minun päästä eroon peloistani on tehdä niistä elokuva.”

Vertigo –Punainen kyynel.

Ohjaus: Alfred Hitchcock.

Käsikirjoitus: Alec Coppel, Samuel Taylor Boileau-Narcejacin romaanista D’entre Les Morts.

Kuvaus: Robert Burks.

Leikkaus: George Tomasini.

Musiikki: Bernard Herrmann.

Pääosissa: James Stewart, Kim Novak, Barbara Bel Geddes, Tom Helmore.

Kesto: 2 h 8 min.

Suoratoisto:  Google Play, Apple Tv, SF anytime.