En ole aiemmin kirjoittanut tavuakaan Alfred Hitchcockin elokuvasta Psyko. Nämä merkinnät ovat yritykseni nähdä useasti katsomani elokuva uusin silmin.Bernard Herrmannin Psykoon säveltämä musiikki on muistettavimpia ja kuuluisimpia ja tietenkin jäljitellyimpiä. Sen sointimaailmasta voi kuulla jälkiä Alberto Iglesiasin Pedro Almodovarin elokuviin säveltämässä musiikissa.Saul Bassin alkukuvissa vaaka- ja pystysuorasti pyyhkivine raitoineen voi nähdä pelkistyksiä tv-ruudun välkkeestä ja muistumia 1950-luvun leffojen aloituksista, kuten esimerkiksi Hitchcockin omasta Vaarallisesta romanssista. Janet Leigh’n esittämä Marion Crane on töissä herra Lowerylla, jonka toimistoon saapastelee öljypohatta, joka rehentelee rahoillaan toimiston ”tytöille” ja flirttailee minkä ennättää. Pohatta on ostanut Loweryn firman ja kuljeskelee kauppasumma taskussaan. Hän luovuttaa rahat Marionille joka sanoo tallettavansa ne pankkiin ja ottavansa niistä shekin Lowerylle.
• • •
Pohatta puhuu onnen ostamisesta tai ennemminkin murheen poistamisesta rahalla. Kotiinsa päästyään Marion on pakannut matkalaukun sen näköisesti, että nyt hän poistuu ja jättää entisen elämänsä. Rahakuori lojuu vieläkin hänen sängyllään tullakseen sullotuksi hänen käsilaukkuunsa. Marion tietää olevansa vähävarainen, jolla ei ole paljon mahdollisuuksia elämässä. Tähän mahdollisuuteen aloittaa uusi elämä ehkä jossain muualla hän kyllä tarttuu tietämättä ehkä itsekään miksi. Ajaessaan autoaan kaupungilla hän näkee katua ylittävän pomonsa, joka katsahtaa kummastuneena sihteeriinsä, joka on sanonut viettävänsä loppupäivän kotona sängyssä päänsärkyään parannellen. Marioniin iskevät Herrmannin musiikin tahdittamat syyllisyydentunnot ja hänen ajomatkallaan ulos kaupungista mustia pilviä nousee psyyken taivaalle. Hitchcock pitää tarkasti huolen meidän samastumisestamme Marioniin ja hänen syyllisyydentuntoihinsa. Elokuva on näyttänyt meille jo, miten paljon hän on muiden armoilla ja hänen pyrkimisensä pois mahdottomasta tilanteestaan, banaaliuden ja rumuuden keskeltä näyttäytyy rikkomuksena.
• • •
Marionin päädyttyä Batesin motelliin Hitchcock saa meidät helposti rinnastamaan Norman Batesin (Anthony Perkins) ja Marion Cranen toisiinsa. Norman Bates on paljon yksin aikaa viettävien tavoin herkkävaistoinen. Kysyyhän hän Marionilta mitä tämä pakenee ja hän sanoo Marionille: ” Olemme kaikki omissa ansoissamme.” ”We all go a little mad sometimes”, toteaa Norman puhuessaan äidistään. Marion myöntelee, että joskus yksi kerta riittää. Hän vaikuttaa saaneen tarpeekseen rikollisesta elämästään. Suihkuun mennessään hän on valmis puhdistautumaan rikkomuksistaan ja juuri siksi hänen murhansa tuntuukin niin merkityksettömältä.
• • •
Kun kolme varttia elokuvasta on kulunut ja sen tunnetuin kohtaus – suihkumurha – tapahtuu. Se on niin shokeeraavan tehokas, että se lähettää kaikuja läpi koko loppuelokuvan. Sen muisto resonoi jäljellä olevan tunnin ajan. On poikkeuksellista, että elokuva hankkiutuu eroon suurimmasta tähdestään niin varhaisessa vaiheessa. Anthony Perkins ei ollut iso tähti ennen Psykoa, sillä vasta Psykon rooli teki hänestä kuuluisuuden. Suihkumurha on itsessään kuin formalistinen taideteos; Aluksi on suihkun pyöreä suutin, josta jakautuvat vesipisarat kuin säteittäiset viivat lapsen piirroksessa auringosta. Lopuksi näemme kuvan kylpyammeen poistoaukosta, johon vesi lorisee. Siihen rinnastuu kuva Marionin jähmettyneestä silmästä, jonka mustuaisen ympärillä iiriksen osat ja silmäripset jakautuvat säteittäisesti. Ympyröiden kuvien kautta viety kuvasarja on kuin outo nuottimerkintä.
• • •
Kuten sittemmin satojen ja tuhansien slasher-filmien henkilöt sittemmin Norman pyrkii siivoamaan murhan jäljet ja hävittämään ruumiin. Toisaalta, Normanin toimet ovat turhia meidän silmissämme, meidän, jotka tiedämme elokuvan koko juonen ja loppuratkaisun. Meille se on kaikki teatteria, turhaa pyristelyä ja ihmisen räpistelyä omassa ansassaan. Norman pakkaa huolellisesti Marionin tavarat tämän laukkuun, mutta rahakäärö jää lipaston päälle. Elokuva varmistaa, että tiedämme koko ajan missä raha on. Ennemminkin se pitää huolta, että me tiedämme Hitchin tietävän. Mutta viime tingassa Norman ikään kuin muistaa jotain jääneen, palaa huoneeseen, nappaa rahakäärön ja vippaa sen auton tavaratilaan, missä ovat Marionin suihkuverhoon kääritty ruumis, matkatavarat ja verinen moppi, jolla Norman siivosi Marionin huoneen.
• • •
Hitchcock rakasti puhua itsestään huvittajana ja kenties halusi esiintyäkin sirkusjohtaja P. T. Barnumin kaltaisena ylimmäisenä kaiken pomona, joka tietää sekunnilleen, milloin hylkeet pitää marssittaa areenalle. Mutta oli hänessä muutakin. Hän toi elokuvissaan kauhun lähelle arkipäivää. Tavallisten amerikkalaisten ihmisten arkielämään, lähelle heidän minuuttaan. Kohtaus Sam Loomisin (John Gavin) rautakaupassa, jonne Marionin Lila-sisar (Vera Miles) on tullut etsimään Marionia sekä Lilaa seurannut yksityisetsivä Arbogast, joka jäljittää Marionin pihistämää 40 000 dollaria, on kuin paluu normaaliin, terveen järjen maailmaan kaiken murhaamisen, lounastaukoseksin, varkauden, salailun ja syyllisyydentunnon painajaisesta. Arbogastin vierailu Batesin motellilla pitää katsojia hitaassa jännityksessä, koska Arbogast ei tahdo antaa periksi, kyselee ja kyselee, miltei painostaa Normania. Kohtauksen päättyminen antaa yleisölle tovin aikaa hengittää normaaliuden ilmaa. Se katkeaa lyhyeen, kun Arbogastin murha tuo mukanaan syöksyn päistikkaa takaisin murhaan ja kaaokseen.
• • •
On ymmärrettävää, että monet ovat pitäneet Psykon lopussa tarjoamaa selitystä murhille ja ideaa Norman Batesin persoonallisuuden jakautumisesta äiti-ja poikapuoliskoiksi Hitchcockin vitsinä, mikä tekisi koko elokuvasta vähän heppoisen. Olisi Hitchcockin vähättelyä pitää Psykoa vitsinä, sillä Hitchcockin, jos kenen, elokuvissa näkyy toistuvasti vaativia äitihahmoja. Mutta Psyko oli monin tavoin niin sanotusti tehokas elokuva. Se jyrää juonenkuljetuksensa läpi kuin juna. Psykon menestys ja Hitchcockin maine jylläsivät niin isoina, että ne peittivät näkyvistä brittiohjaaja Michael Powellin elokuvan Peeping Tom (1960). Powellin elokuva on todella mielenkiintoinen Psykon rinnalla, koska Alasen veljesten perusteosta siteeraten: ” Norman Batesin ja vinksahtaneen valokuvaajan (Carl Boehm) myötätuntoa herättävien hahmojen yhtäläisyydet ovat ilmeiset.” Vaikka Hitchcockin klassikkoelokuvan kuinka luulisi tuntevansa, niin aina siitä jotain uutta löytää.
Psyko, 1960.
Ohjaus: Alfred Hitchcock.
Käsikirjoitus: Joseph Stefano, Robert Blochin romaanista.
Kuvaus: John L. Russell jr.
Leikkaus George Tomasini.
Pääosissa: Janet Leigh, Anthony Perkins, Vera Miles ja John Gavin.
Musiikki: Bernard Herrmann.
Kesto: 1 h 49 min.
Ikäraja: 16.
Psyko on nähtävillä Yle Areenassa lokakuun 2021 alkupuolelle saakka.
