Riehakas on sana, joka sopisi tähän lapsuuskuvaukseen paremmin kuin hyvin, ellei se jättäisi varjoon niitä hetkiä, jotka olivat elokuvan ihmisten elämässä kaikkea muuta. Belfastin päähenkilö on ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Branaghin alter ego Buddy (Jude Hill), jonka elämästä elokuva kuvaa seitsemän kuukauden jaksoa elokuusta 1969 juuri pääsiäisviikon alle 1970. Buddyn isä (Jamie Dornan) käy töissä Lontoon lähettyvillä ja poikkeaa kotona vain viikonloppuisin, mikä saa kiihkeimmät ulsterilaisprotestantit morkkaamaan häntä siitä, ettei hän tee tarpeeksi ”suojellakseen yhteisöä kiihkokatolilaisten terrorilta.” Juuri tällainen painostus saa viikonloppuisän pohtimaan perheen muuttamista niin kauas kuin mahdollista ennen isompien levottomuuksien puhkeamista. Buddyn äitiä (Caitriona Balfe) pohdituttaa se, miten heidän juurensa ovat kovin tiukasti Belfastissa puhumattakaan Buddyn ikääntyneiden isovanhempien (Ciarán Hinds ja Judi Dench) selviytymisestä ilman lapsenlastaan.
• • •
Branaghin vakiokuvaaja Haris Zambarloukos on kuvannut Belfastin ajankohdan useimpien lehtikuvien tyyliin enimmiltään mustavalkoisena. Valittu kuvaustapa korostaa menneisyyden historiallista ja emotionaalista etäisyyttä ja eliminoi kuvista visuaaliset häiriötekijät. Yhdeksänvuotiaan päähenkilönsä kokemusmaailmassa elämä Belfastissa voi olla köyhää mutta iloista. Elokuvan näkökulma on lapsenomaisesti kohottunut ja asioita ja ihmisiä suurentava. Lopun tanssikohtauksessa elokuvan tekijä tahtoo meidän uskovan, että Buddy piti vanhempiaan elämän supertähtinä. Buddylle Belfast oli kotikaupunki, jossa taivas oli iso ja korkealla paitsi silloin kun uhka ja väkivalta marssivat sisään. Buddyn vanhemmat ymmärtävät pois muuttamisen ikään kuin kuuluvan irlantilaisuuteen, sillä ”Kuinkas muuten muualle saataisiin irlantilaispubeja.”
• • •
Buddy uskoi elämänsä olevan vain Belfastissa, koska siellä hän tunsi hallitsevansa elämäänsä. Pikkukaupunkilaiselle tyypillisesti hänelle paras elämä on kotikorttelissa hänet koko ikänsä tunteneiden ihmisten keskuudessa. Vain Belfastissa hän on Buddy, jonka kaikki tuntevat. Se joka on saanut opettajalta kehuja ja jolla on melkein-tyttöystävä omalla luokalla. Ajatus lähtemisestä tai muuttamisesta pois suistaa Buddyn täyteen paniikkiin. Vain Belfastissa hänen elämällään on merkityksellisyyttä. Elokuvan lopussa on omistus: ” Niille, jotka jäivät ja niille, jotka lähtivät ja niille, jotka menetettiin. Omistus tulee lähelle italialaiskirjailija Elena Ferranten romaanin nimeä: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät.
• • •
Yli kolmekymmentävuotisen elokuvaohjaajan uransa aikana näyttelijä ja ohjaaja Kenneth Branagh on ohjannut melkein mitä vain Shakespeare-filmatisoinneista supersankarileffoihin. Laatu on ollut epätasaista, mutta kiinnostavaa. Belfast -elokuvan historiallinen konteksti on synkkä, mutta tarinan ihmisistä kasvaa nostalginen ylistyslaulu perheelle, kotikaupungille ja yhteisöllisille arvoille. Tiettävästi Branagh kirjoitti ja ohjasi koko jutun muutamissa kuukausissa 2021 pandemian lykättyä kaikki muut työt syrjään.
• • •
Elokuvaan koottu laatunäyttelijöiden porukka antaa nokkelalle ja reippaalle käsikirjoitukselle hyvät kyydit. Lapsikeskeinen näkökulma saattaa tuoda mieleen sellaiset brittielokuvan klassikot kuin John Boormanin Odotuksia (Hope and Glory, 1987) tai Terence Daviesin Rakkaat muistot (Distant Voices, Still Lives, 1988). Minulle, joka kasvoin 1970-luvulla ja jolle päivittäisten uutisten toistuvimpia aiheita oli Vietnamin sodan ohella Belfastin levottomuudet, kaupungin nimestä tuli väkivaltaisten, gettoutuneiden heimojen sodan synonyymi. Minulle Branaghin elokuva antaa toisenlaisen näkökulman Belfastiin. Musiikkina elokuvassa on läjittäin Van Morrisonia, tietenkin.
Belfast.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kenneth Branagh.
Pääosissa: Jude Hill, Lewis McAskie, Caitriona Balfe, Jamie Dornan, Ciarán Hinds, Jude Dench.
Kesto: 1 h 38 min.
Ikäraja:12.
Ensi-ilta: 11.3.2022.
