Sergio Leonen elokuvista legendaarisimpiin ja useimmin väärin ymmärrettyihin kuuluu hänen viimeisekseen jäänyt Once Upon a Time in America – Suuri gangsterisota, josta on ollut nähtävillä restauroitu ja täydennetty reilut nelituntinen...
Toisinaan on hyvä edes haluta katsoa elokuvaa vähän toisin kuin muut. Sitä kriittisyyttä, siis.
Elokuvakriitikko marmattaa Amadeus-elokuvan mm. puutteellisesta faktantarkistuksesta.
Suoratoistopalvelu Maxilta löytyvä Philip Rothin romaanista tehty minisarja Salajuoni Amerikkaa vastaan kestää kyllä katsomisen.
Cannesin elokuvajuhlilla pääplkinnon eli Kultaisen palmun voittanut Anora on imuroinut ylistäviä kritiikkejä kaikkialla. Komedia se ei ole.
Syysloman tapaisella ollaan.
The Apprentice ei ole elokuva vain Donald Trumpista, vaan samalla myös hänen oppimestaristaan, häikäilemättömästä juristista Roy Cohnista.
Hyvin mahdollisesti Coppolan viimeiseksi elokuvaksi jäävä elokuva Megalopolis ei olekaan ihan tavallinen tapaus.
Kahteen perheeseen tiivistyvä raastava köyhyys ja suunnaton rikkaus muodostavat korealaiselokuva Parasiten ainekset, jotka kertovat sen ajattomuudesta.
Amerikkalaisen elokuvan monilahjakkuus Steven Soderbergh meni vuoden 2011 Tartunta -elokuvallaan ajattomiin pelkoihin pandemiaksi leviävän taudin vaarallisuudesta.
Pedro Almodovaria taitavammin juuri kukaan ei kiedo historiaa, tunteita ja politiikkaa draamaksi, joka säilyttää tuoreutensa.
Näillä sivuilla herätään eloon myöhemmin kesällä.
Kun projektina oli katsoa kaikki Likainen Harry -elokuvat, piti kirjoittaa ensielokuvan jatko-osistakin.
Kirjoittaja katseli kevään ja alkukesän aikana kaikki viisi Likainen Harry -elokuvaa ja aloitti ensimmäisestä, Don Siegelin ohjaamasta elokuvasta vuodelta 1971. Lopuista tulee artikkeli myöhemmin.
Turkkilaismestarin 3 tuntia ja 17 minuuttia kestävää elokuvaa katsoessa vakavin eksistentiaalinen kysymys koskee pakaraposken hermoratoja.
Olin antanut itseni toivoa, että uusin päivitys Mad Max -elokuvien sarjaan olisi hyvä, mutta huonostihan siinä kävi, sillä Furiosa: A Mad Max Saga on vieläkin puuduttavampi tapaus kuin sarjan edellinen...
Tie sydämeen-elokuvan katsomisen jälkeen tärkein asia on päättää, mitä ja minne haluaa mennä syömään.
Apinoiden planeetta-aiheen versiointien kymmenes elokuva Kingdom of the Planet of the Apes sopii hajamieliseksi katsottavaksi, siis ajantappotuotteena kaltaistensa joukossa.
Kovasti intoiltu uusi dramatisointi Patricia Higsmithin Lahjakas herra Ripley -romaanista on upean näköinen katsella, mutta kevyttä katseltavaa se ei ole.
Pyhäpäivien pitkän viikonlopun vapaudessa elokuviakin saattaisi ehtiä katsomaan. Tässä muutamia ehdotuksia.
Paljasta pintaa, kidutusta ja salaisten agenttien juoksentelua, sitä kaikkea on maailman kovapalkkaisimpiin kuuluvan naistähden Jennifer Lawrencen nimellä, kasvoilla ja ruumiilla markkinoidussa vakoilutoimintaa ja paljasta pintaa yhdistelevässä Red Sparrow -elokuvassa.
Huippuluokan tieteiselokuvaksi väitetty Dyyni: osa kaksi ei ole ihan niin uskomattoman hieno elokuva miksi sitä jotkut ovat luonnehtineet. Tietystä kliseisyydestä huolimatta kiinnostavinta on nähdä, millaista jatkoa tähän aikanaan tehdään.
Elokuvaa pikkutarkasti seuratusta yleisten vessojen siivoojan elämästä voisi luulla dokumenttielokuvaksi, kunnes muistaa sen olevan fiktiota.
Paras syy katsella klassikkoelokuvia on nähdä jotain oikeasti hyvää.
