Apinoiden planeetta-aiheen versiointien kymmenes elokuva Kingdom of the Planet of the Apes sopii hajamieliseksi katsottavaksi, siis ajantappotuotteena kaltaistensa joukossa.
Kovasti intoiltu uusi dramatisointi Patricia Higsmithin Lahjakas herra Ripley -romaanista on upean näköinen katsella, mutta kevyttä katseltavaa se ei ole.
Pyhäpäivien pitkän viikonlopun vapaudessa elokuviakin saattaisi ehtiä katsomaan. Tässä muutamia ehdotuksia.
Paljasta pintaa, kidutusta ja salaisten agenttien juoksentelua, sitä kaikkea on maailman kovapalkkaisimpiin kuuluvan naistähden Jennifer Lawrencen nimellä, kasvoilla ja ruumiilla markkinoidussa vakoilutoimintaa ja paljasta pintaa yhdistelevässä Red Sparrow -elokuvassa.
Huippuluokan tieteiselokuvaksi väitetty Dyyni: osa kaksi ei ole ihan niin uskomattoman hieno elokuva miksi sitä jotkut ovat luonnehtineet. Tietystä kliseisyydestä huolimatta kiinnostavinta on nähdä, millaista jatkoa tähän aikanaan tehdään.
Elokuvaa pikkutarkasti seuratusta yleisten vessojen siivoojan elämästä voisi luulla dokumenttielokuvaksi, kunnes muistaa sen olevan fiktiota.
Paras syy katsella klassikkoelokuvia on nähdä jotain oikeasti hyvää.
Kriitikko katsoi ekan Dyynin, eikä yksinomaan ihastunut. Puheet kohtalosta ja velvollisuudesta toivat ikäviä mielleyhtymiä. Eikä spektaakkelin iso kokokaan ole jäännöksettömästi hyvä asia.
Taiteelliseen ilmaisuun pyrkinyt esseistinen dokumenttielokuva Nécrose ei saanut minusta ylintä ystävää, vaikka katsoinkin sen tarkoin.
Joulunpyhiin perhepiirissä sattunut Kummisetä-trilogian intensiivinen katselurupeama nostatti mietteitä.
Vuoden parhaiden elokuvien kokoaminen saa arvostelijan aina tuntemaan riittämättömyytensä: eikö näitä muka enempää ollut?
Blogi ja kirjoittajansa pitävät jonkin aikaa joululomaa, sillä tauko tähän talven pimeyteen on aina paikallaan. Nämä sivut heräävät henkiin jälleen vuodenvaihteessa edellisvuoden parhaita elokuvia käsittelevällä artikkelilla.
Vanhan klassikon arvostelu hetken muun ensi-iltatarjonnan rinnalla tuntuu kummalliselta ja ehkä väärältä, mutta tarkemmin ajatellen on vain oikein, että klassikosta puhutaan omilla ehdoillaan.
Jos haluaa nähdä elokuvan, jossa puhutaan paljon ja johon uppoutuu niin tiiviisti, että ajattelee sitä myöhemminkin, niin Drive My Car on oiva valinta.
Maailmalla mainetta ja palkintoja napsinut Metsurin tarina on ehyt luomus, jopa liikaakin.
Hyvin, varmasti ja osaavasti tehty Mummola käy kaikki ne rastit mitä pitääkin. Se on elokuva jota voin arvostaa ilman että pitäisin siitä.
Roman Polanskin Upseeri ja vakooja on ammattitaitoisen ohjaajan hyvä elokuva, sillä se kertoo trillerimäisenä epookkiviihteenä klassisen tarinan ennakkoluuloista, tunteiden manipuloinnin helppoudesta ja velvollisuudentunnon täyttämästä moraalista.
Vaikka inhoan ylipitkiä elokuvia, niin Martin Scorsesen kolme ja puolituntisen intiaanimurhista Oklahomassa 1920-luvulla kertovan eepoksen katsominen sujahti yllättävänkin kevyesti.
Paras syy katsoa vanha elokuva uudestaan, on muistinvirkistys. Lempeä ruotsalainen komedia Kimpassa saa pian jatko-osan, niin pitäähän sne edeltäjä muistaa.
Pimeyteen kääntyvän vuodenajan ratoksi on suoratoistosarjoistakin poimittava parasta mitä löytyy ja Bosch kuuluu silloin mukaan.
Elokuvakriitikolle voi olla terveellistä katsoa jokin vanha teos ja yrittää arvioida sitä kuin uusi silmin.
Kaipuulle meneeseen näyttäisi olevan hyvät markkinat, ainakin elokuvatarjonnasta päätellen.
Vanhaa, jo historiallisen iän saavuttanutta elokuvaa voi katsella todisteena taiteen halki ajan kantavasta voimasta. Man Rayn Return to Reason on harvinaisuus, joka kannattaa nähdä, kun tilaisuus on.
Bob Kanen luomalla Batman-hahmolla on ollut monta elokuvallista tulkitsijaa, mutta vasta 2022 tullut The Batman-elokuva kunnioittaa hahmon historiallisia juuria ja niin tehdessään tulee luoneeksi pelottavan kuvan rulevaisuudesta.
