Sanomalehti The New York Times kokosi hiljattain listan, jota se kutsuu maailman parhaiden 2000-luvun elokuvien listaksi. Heidän listansa oli turvonnut käsittämään 200 elokuvaa. Amerikkalaislehden lista on asiantuntijoiden; ”elokuvaohjaajien, näyttelijöiden ja muiden elokuva-alan eli amerikkalaisessa kontekstissa Hollywoodin huomattavien nimien koostama.” Elokuvien täytyi olla saanut ensi-iltansa 1.1.2000 jälkeen. Lehti ei näyttänyt kelpuuttaneen asiantuntijoidensa joukkoon ainoatakaan elokuvakriitikkoa, mikä kertoo joko kriitikoiden asiantuntemuksen määrätietoisesta kiistämisestä tai tahallisesta populismista. Pelkkä asiantuntijoiden lista ei The New York Timesille riittänyt, sen piti äänestyttää asiasta vielä lukijoitaankin.
• • •
Minä vierastan kaikenlaista parhaiden listojen laatimista, koska listailu ja sellaisesta puhuminen suosii absoluuttisina esitettyjä mielipiteitä, eikä keskustelua, jossa vallalla olisivat perustellut näkemykset, mikä on linjassa sen kanssa, että tähtien antaminen elokuville ei ole arvostelemista, mutta vain perusteltujen mielipiteiden artikulointi on. Yllä mainitusta listojen rakentelun välttämisestä huolimatta annoin periksi houkutukselle rakennella vastaavanlaista listaa, mutta tietenkin suppeampana. 200, saati sitten 100 parasta elokuvaa on liikaa, sillä mitä tiiviimpi lista, sitä enemmän listalle valittujen merkitys korostuu.
• • •
Huomaan valinneeni elokuvia, joissa on sekä henkilökohtaisia suosikkeja että elokuvataiteellisesti korkealaatuisina pitämiäni elokuvia. Kaksi Michael Haneken elokuvaa on itse asiassa aika vähän, sillä juuri 2000-luvulla hän on tehnyt parhaat elokuvansa. Quentin Tarantinon elokuvia en tullut poimineeksi ainoatakaan. Viimeistään vuoden 2007 genre-umpikuja Death Proof vieraannutti minut perusteellisesti populaarikulttuurin ja omien elokuviensa fanipoika Quentin Tarantinosta niin, etten ole tuntenut tarvetta palata. Turkkilaisia elokuvia listalla olisi voinut olla enemmänkin siihen nähden, että tapasin käydä turkkilaisilla elokuvafestivaaleilla etenkin 2010-luvulla melko usein.
• • •
Ohessa olevia elokuvia ei ole listattu sen enempää paremmuuden- tai huonommuudenkaan mukaiseen järjestykseen, vaan kronologisesti. Näitä elokuvia pidän tähän mennessä 2000-lukua näkemistäni oleellisimpina. Näkemykseni saa toki kiistää, luettelemistani puuttuu varmasti joitakin. Se näkyy, että fantasia- ja toimintaelokuvista en niin välitä tällaisten listojen kokoamisessa.
Joel & Ethan Coen: Voi veljet, missä lienet? (2000)
Minnesotalaisten elokuvantekijäveljesten 2000-luvun ensimmäinen elokuva, Voi veljet, missä lienet? kuuluu heidän parhaimpiinsa, koska se on ylittämätön yhdistelmä americanaa, komediaa, musikaalia ja satiiria. Löyhästi Homeroksen Odysseiaa kuvioiva juoni on sijoitettu 1930-luvun lamakauden syvään etelään, missä kolme kahlevankikarkuria säntää tiehensä etsimään aarretta ennen kuin sen kätköpaikka hukutetaan tekojärven alle.
• • •
Kim Ki-duk: Viisi vuodenaikaa (2003)
Vuonna 2020 Latviassa koronaan kuolleen korealaisohjaaja Kim Ki-dukin kiehtovimpiin kuuluva Viisi vuodenaikaa kertoo miehen buddhalaisesti sävytetyn elämäntarinan, joka tapahtuu enimmiltään lammessa kelluvassa luostarissa, jonka raskaasti natisevat ovat avautuvat aina uuteen vuodenaikaan ja uusiin opetuksiin.
• • •
Michael Mann: Collateral (2004)
Taiturillisen Michael Mannin niukka-aineksinen, upeiden Los Angeles -kuvien Collateral-elokuva Tom Cruisen esittämän palkkatappajan virheettömäksi kaavaillun yhden illan murhaturneen kariutumisesta Jamie Foxxin esittämän taksikuskin sinnikkyyteen.
• • •
Pirjo Honkasalo: Melancholian 3 huonetta (2004)
Dokumenttielokuvan mestarin teos näyttää Venäjän Tshetsheniassa käymän sodan seurauksia Groznyissa ja Ingushiassa sekä lasten kasvattamista tunteettomiksi sotilaiksi, mikä kaikki resonoi nykyhetkellä käsittämättömän voimakkaasti.
• • •
Clint Eastwood: Isiemme liput (2006)
Clint Eastwood: Kirjeitä Iwo Jimalta (2006)
Sotasankaruuden etäisyys sankaruuden kuvista nousi vuonna 2006 elokuvaohjaaja Clint Eastwoodin projektiksi, jota hän työsti kahden elokuvan verran. Elokuvista ensimmäinen, James Bradleyn ja Ron Powersin kirjaan perustuva Isiemme liput kuvasi kuinka syntyi yksi toisen maailmansodan kuuluisimmista valokuvista, jossa amerikkalaissotilaat pystyttävät tähtilipun Iwo Jiman saarelle. Isiemme lippujen ohella Eastwood toi toisenkin näkökulman Iwo Jiman taisteluihin: Kirjeitä Iwo Jimalta kuvasi saaren taisteluita japanilaisten näkökulmasta. On perusteltua ajatella näitä kahta elokuvaa teosparina, samaa tarinaa kertovana yhtenä teoksena.
• • •
Cristian Mungiu: 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (2007)
Tiukasti rajattu kolmiodraama laittomasta abortista 1980-luvun Romaniassa pitäytyy realistisessa tyylilajissa. Elokuvan minimalistinen näyttelijäntyö ja liikkumattoman kameran pitkät otot hengästyttävät intensiteetillään. Elokuva kohdistaa ihmisiinsä ja yleisöönsä raakaa rehellisyyttä, joka ei kaikkia miellytä.
• • •
Michael Haneke: Valkoinen nauha (2009)
1900-luvun alun pohjoissaksalaiskylässä, epäillään pahantekijän vainoavan kylää. Monien outojen onnettomuuksien syypäätä ei selvitetä ja oteta kiinni, koska Valkoinen nauha ei ole salapoliisikertomus. Elokuvan nimi tulee nauhasta, jota kylän pastori pakottaa lapset kantamaan muistutuksena syntisyydestä. Itävaltalaisen ohjaajamestarin intensiivisen mustavalkoisina kuvina kerrottu elokuva saa katsojankin pohtimaan suhdettaan lastenkasvatukseen ja toimintatapojen periytymiseen. Valkoisessa nauhassa henkilökohtainen, perhekohtainen, yhteisöllinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen taso vuorottelevat kuin sisäkkäiset rasiat.
• • •
Ashgar Farhadi: Nader ja Simin: ero (2011)
Tekijänsä viides elokuva kertoo miellyttävän rauhallisesti niinkin arkista asiaa kuin avioeroa lähtökohtanaan käyttäen tarinan sekä iranilaisesta yhteiskunnasta että hyvien pyrkimysten muuttumisesta vastakohdakseen. Elokuva, jossa estetiikalla on merkitystä: tarinan tärkeimmät asiat kätkeytyvät kuvan ulkopuolelle ääni-ilmaisuun. Kuten Ashgar Farhadin elokuvissa usein, tässäkin ihmisten yhteiskuntaluokalla on väliä.
• • •
Nuri Bilge Ceylan: Once Upon a Time in Anatolia (2011)
Kuviltaan liikuttavan kaunis turkkilaiselokuva, jota on pinnaltaan mahdollista pitää kuin minä tahansa poliisielokuvana, paitsi että ei ole. Juonta tärkeämpää Nuri Bilge Ceylanin elokuvassa on viipyilevä, yksityiskohtia poimiva kerronta. Poliiseista, syyttäjästä, lääkäristä ja epäillystä koostuva miesporukka ajelee pitkin öistä Anatoliaa etsimässä tapetun miehen ruumista. Maalla, kaukana kaikesta asuvien ihmisten ja kaupunkilaisten kohtaamisissa elokuva näyttää Turkin hiljaa itävän epätoivon.
• • •
Lars von Trier: Melancholia (2011)
Psykologiseksi katastrofielokuvaksikin kutsuttu Melancholia on kuumeisten kuvien läikittämä teos Kirsten Dunstin ja Charlotte Gainsbourgin esittämästä sisarusparista prosessoimassa Melankolia-planeetan uhkaavan maahantörmäyksen synnyttämiä kuolevaisuudentunteita. Tanskalaisohjaaja Lars von Trier näyttää käsitelleen korkeakulttuurisimmalla elokuvallaan kosmisten mittasuhteiden masennustaan.
• • •
Tomas Alfredson: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011)
Vakoojia ja tiedustelupalveluita sivuavasta aiheestaan huolimatta tämä on varsinainen James Bond -elokuvien vastakohta. Jutun juoneksi on tiivistetty Britannian tiedustelupalvelun, MI6:n sisällä piileksivän kaksoisagentin etsiminen ja löytäminen.John Le Carrén romaaniin perustuvassa elokuvassa vakoojat ovat kaikki hallintovirkamiehiä, joiden pelottavin ase on tieto, arkistoihin, muistioihin sekä kollegoiden muistiin jäänyt tieto. Näyttelijöiden – etenkin Gary Oldmanin näyttelijäntaidot, ruotsalaisohjaaja Tomas Alfredsonin kyky jäsentää tarina toimivaksi katsojaa paapomatta ja elokuvasäveltäjä Alberto Iglesiasin paranoidia, etsivää tunnelmaa tukeva kuulas musiikki tekevät elokuvasta kestävää katsottavaa.
• • •
Michael Haneke: Rakkaus (2012)
Hellittämättömän rehellinen ja kauniin yksinkertainen elokuva ihmisen ankarimpiin kuuluvista koettelemuksista eli vanhuudesta, sairaudesta ja kuolemasta eikä pelkästään niistä. Ohjaaja Michael Haneke helpottaa raskaan aiheen katsomista käyttämällä upeita näyttelijöitä; elokuvan päähenkilöitä, ikääntynyttä pariskuntaa, Annea ja Georgesia esittävät Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant tuovat päähenkilöt lähelle ja läsnä oleviksi. Mestarillisinta elokuvassa on kirkkaus, jolla Haneke kieltäytyy kaikesta imelyydestä. Schubertin ja Bachin musiikki täydellistävät teoksen. Elokuvan parista poistuu joko kevein tai raskain mielin riippuen ihan siitä, miten itse suhtautuu omaan kuolevaisuuteensa, mistä tämä elokuva on muistutus.
• • •
Jean-Pierre ja Luc Dardenne: Kaksi päivää, yksi yö (2014)
Belgialaisten ohjaajaveljesten elokuva kertoo työttömyyden uhasta ja ihmisten peluuttamisesta sillä toisiaan vastaan. Elokuvan juoni on sen seuraamista, miten sairasloman jälkeen potkuilla uhattu työläinen Sandra (Marion Cotillard) kulkee ovelta ovelle taivuttelemassa työtovereitaan solidaarisuuteen, jotta hän saisi pitää työpaikkansa. Elokuva on hyvää arkitason realismia ilman kikkailuja. Taisteluun ryhtyminenkin on jo voitto, koska se antaa Sandralle mahdollisuuden säilyttää itsekunnioituksensa. Sitä työ tai sen menetys ei pysty häneltä tämän taistelun jälkeen enää koskaan riistämään. Kyse on enemmästä kuin pelkästä työpaikasta.
• • •
Ruben Östlund: Turisti (2014)
Mitä kaikkea ihmisestä paljastuukaan hätätilanteessa, kun oma henki on vaarassa, sitä tutkailee ruotsalaiselokuva Turisti. Alppihotellin ylellisen rauhallisessa terassiravintolassa syödessään kaksilapsinen perhe yllättyy terassia kohti vyöryvästä lumimassasta. Tapahtuman synnyttämät reaktiot vaikuttavat perheen kaikkiin jäseniin siten, että vakiintuneiksi uskotut tunnesiteet alkavat rakoilla. Elokuvan alun tapahtuma kaikuu läpi elokuvan. Perheen sisäisessä kielenkäytössä siitä tulee “se kerta, kun isä välitti kännykästään enemmän kuin perheestään.” Elokuva löytää vinhan ilkeää huumoria ihmisten halukkuudesta selittää toimintaansa ja vaistomaisia reaktioitaan parhain päin.
• • •
Andrei Zvjagintsev: Leviathan (2014)
Jobin kirjaa ja yhteiskuntafilosofian klassikon Thomas Hobbesin Leviathan-teosta mukaileva tarina tavallisesta ihmisestä, jonka elämä pikkukaupungissa Barentsin meren rannalla ruhjoutuu venäläisten vallankäyttäjien mielivaltaan. Voimallisten kuvien, absurditeettien ja loistonäyttelijöiden täyttämä elokuva on tekijänsä parhaimpia.
• • •
Hou Hsiao-Hsien: The Assassin (2015)
Hitaasti etenevien äärimmäisen kauniiden taide-elokuvien mestarin, taiwanilaisen elokuvaohjaajan Hou Hsiao-Hsienin The Assassin on lajityypiltään wuxiaa. Jutun juonta on inspiroinut kiinalainen legenda palkkamurhaajanaisesta, Nie Yinninangista (Qi Shu), jonka täytyy tappaa Kiinan pohjoisessa provinsississa ylimyksenä asuva nuoruutensa kihlattu. Hou Hsiao-Hsien on halunnut tuoda taistelulajielokuviin hitaasti kehittyvää draamaa, koska hän ei itse välitä salamaleikkauksista ja nopealiikkeisestä juonesta. Kuviltaan tussilla tehtyjä kiinalaisia maisemamaalauksia muistuttava elokuva viihtyy paljon enemmän kuviensa sisältöä ja kompositiota mietiskelevänä taideteoksena kuin suoraviivaisena tarinana roistoista ja sankarista.
• • •
Meryem Benm’Barek-Aloïsi: Sofia (2018)
Marokkolaissyntyisen ja Belgiassa kouluttautuneen ohjaajan Meryem Benm’Barek-Aloïsin esikoiselokuvassa keskiluokkaisen casablancalaisperheen kuopus salailee raskauttaan, etsii paikkaa synnyttää lapsi salaa ja etsii kiihkeästi lapsen mahdollista isää avioitumista varten. Sofia on paitsi henkilökuva päähenkilöstään myös kuvaus yhteiskunnasta, jossa tarinan ihmiset elävät. Sillä tasolla tarinaan tulevat mukaan myös luokka- ja kulttuurierot, raha ja Marokon menneisyys Ranskan siirtomaana. Sofia kertoo myös hyväksikäytöstä, ja elokuvan ja sen tekijän vahvuutta on olla esittämättä sitä tutuinta ja helpoimmin nielaistavaa tarinaa.
• • •
Pedro Almodovar: Kärsimys ja kunnia (2019)
Pedro Almodóvarin julkilausutuimmin autofiktiivinen Kärsimys ja kunnia -elokuva kuuluu myös hänen kauneimpiinsa. Tarina sekä ikääntymisen vaivoista että taiteellista ummetusta kärsivästä elokuvaohjaajahahmosta saavuttamassa uutta kosketusta muistoihinsa ja tunteisiinsa on niin tuhlailevan loistelias, että sen voi huoletta katsoa monta kertaa ennen kuin sen anti tyhjenee.
• • •
Joon-ho Bong: Parasite (2019
Korealaisohjaajan ylenpalttisesti palkinnoilla kruunattu elokuva vähävaraisista, jotka huijaavat itsensä yläluokkaan. Kuiluna aukeavien tuloerojen kuvauksen lisäksi Parasite on vähän kaikkea. Se on tapakomedia, kauhuelokuva, yhteiskuntakritiikkiä, tragedia ja viiltävää satiiria.
• • •
Colm Bairéad: Hiljainen tyttö (2022)
Irlantilaiskirjaiija Claire Keeganin ¨Kasvatti-nimellä suomennetusta pienoisromaanista tehty isoin osin iirinkielinen Hiljainen tyttö –elokuva on vähäeleisen inhimillisyyden oppitunti, jossa ei tapahtumavetoisesta juonesta piitata. Laiminlyödyn Cáit-tytön kesä ikääntyneiden sukulaisten hoivissa osoittautuu käännekohdaksi.
