Sain toukokuussa tilaisuuden osallistua Ylen Kulttuuriykkösellä sotaelokuvista käytyyn keskusteluun, jossa tuoreimpana esimerkkinä käytettiin Alex Garlandin elokuvaa Warfare. Siitä kirjoitin toukokuun toisella viikolla ensi-ilta-arvion Kulttuuritoimitukselle. Ylen keskusteluohjelmasta poistuessani sain ranskalaisen L’esprit dans l’escalier -sanonnan mukaisen älykkyyskohtauksen vasta itse tapahtuman jälkeen. Tämä kirjoitus on hahmotelma siitä, mitä kaikkea olisi pitänyt älytä, ellei sanoa niin ainakin muistaa tausta-aineistona koko keskustelun ajan.
• • •
En osaa heti arvioidakaan, montako sotaelokuvaa olen kaikkiaan nähnyt ja paljonko niitä on ylipäätään olemassa. Suurin osa tietenkin amerikkalaisia, mutta ei niitä kotimaisiakaan vähän ole. Yksin Tuntematon sotilas -aiheesta meillä on kolme versiota. Maailman ensimmäistä sotaelokuvaa en tiedä määritellyn. Mutta on hyviä syitä pitää amerikkalaisen D. W. Griffithin Kansakunnan synty -elokuvaa (1915) ensimmäisenä sotaelokuvana, mikä on monin tavoin sopivaa, koska se oli aikanaan ensimmäinen elokuva niin monessa suhteessa, että sen vaikutus tuntuu vieläkin.
• • •
Yhdysvaltain sisällissodasta 1861-1865) kertonut Griffithin elokuva oli ensimmäinen, joka käytti orkesterille sävellettyä musiikkia, kuvattujen tapahtumien aitoja paikkoja kuvauspaikkoina, ottoja monista eri kuvakulmista, kuva-alan kattavia lähikuvia ilmeiden kuvaamisessa ja epookinmukaisia rooliasuja. Griffithin elokuvassa kamera liikkui. Muistettavimpia sotakuvia elokuvassa on se, joka paljastaa, millaisena hyökyaaltona pohjoisvaltioiden armeijan kenraali Shermanin komentamat joukot etenevät polttaen ja tuhoten tiensä läpi vihollismaan.
• • •
Griffithin elokuvan vaikutus jatkui ensimmäisen maailmansodan aikoihin saakka, jolloin sota-aiheiset elokuvat haluttiin saada tukemaan sotaponnisteluja. Niinpä liittoutuneiden päävihollismaata Saksaa alettiin kuvata paholaismaisena. Rupert Julianin ohjaama The Kaiser, Beast of Berlin (1918) on tästä kuuluisimpia esimerkkejä. Jopa Charles Chaplin osallistui sotaponnisteluihin lempeällä Kivääri olalle vie! -komediallaan (1918). Sotaelokuvien funktioista vahvimpia on taisteluhengen vahvistaminen niin rintamalla kuin kotona. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä elokuvissakin kyllästyttiin sota-aiheisiin. Kyllästyminen muuttui viimeistään 1930-lukuun mennessä sodanvastaisuudeksi.
• • •
Sodanvastaisuus näkyi Lewis Milestonen ohjaamassa Erich Maria Remarquen romaaniin perustuvassa Länsirintamalta ei mitään uutta -elokuvassa (1930). Hiljalleen alkoivat sotaelokuvatkin maittaa. Howard Hawksin Öinen eskaaderi (1930) vei ensimmäisen maailmansodan aikaisia lentäjä-ässiä kiperiin tilanteisiin. Sotaa suuren spektaakkelin kulissina käytti viimeistään Victor Flemingin Tuulen viemää (1939). Toisen maailmansodan aikana propaganda- ja moraalinkohotuselokuvia tehtiin suuremmalla innolla kuin koskaan ennen kaikilla puolilla rintamaa. Suomessa etenkin sota-aikaan tehtyjen sotaelokuvien pääasiana oli ainakin aikalaisten helppo pitää kansallistunnetta ja sen voimistamista.
• • •
John Fordin Yhdysvaltain intiaanisodista kertovat klassiset elokuvat luokitellaan useimmiten lännenelokuviksi: Apashilinnake (1948) ja Keltainen nauha (1949), voidaan myös nähdä sotaelokuvina ja sellaisina ne ovat perinteisintä mitä on. Tarinat ovat suunnilleen poikakirjojen seikkailujuonia. Kuvattu sota on teknologisesti ylivoimaisen kulttuurin käymää valloitussotaa, josta viritellään sankarilauluja. Vasta Fordin Etsijät (1956) iskee intiaanisota-aiheesta sellaisen riitasoinnun, ettei sitä voi koskaan enää nähdä erityisen sankarillisena.
• • •
Sotasankaruuden etäisyys sankaruuden kuvista nousi vuonna 2006 elokuvaohjaaja Clint Eastwoodin projektiksi, jota hän työsti kahden elokuvan verran. Elokuvista ensimmäinen, James Bradleyn ja Ron Powellin kirjaan perustuva Isiemme liput kuvaa kuinka syntyi yksi toisen maailmansodan kuuluisimmista valokuvista, jossa amerikkalaissotilaat pystyttävät tähtilipun Suribachi-vuoren huipulle. Isiemme lippujen ohella Eastwood toi toisenkin näkökulman Iwo Jiman taisteluihin: Kirjeitä Iwo Jimalta kuvasi saaren taisteluita japanilaisten näkökulmasta. Voi ajatella, että elokuvapari on kuin Eastwoodin oma Rashomon-paholaisen portti (1950). Se on Akira Kurosawan elokuva, jossa tarkasteltiin samaa tapahtumaa, raiskausta ja murhaa niin monista eri näkökulmista, että totuuden määrittely kävi epävarmaksi.
• • •
Sodan vaikutus tuntui kotimaisissa elokuvissa kauan, mikä on näkynyt muun muassa Tuntematon sotilas -elokuvien ilmeisen pysyvänä suosiona ja myös sota- ja historia-aiheisten elokuvien menestyksellisyytenä. Tuntemattoman lisäksi on mainittava pölyksi ammuttavan isänmaan kamaraan takertuvat suomalaissotilaat Pekka Parikan elokuvassa Talvisota (1989), Åke Lindmanin selväpäisen asiallinen sotakuvaus Etulinjan edessä (2004).
• • •
Näiden elokuvien funktio oli toimia tiettyyn mittaan kansallisina monumentteina: Parikan elokuva tehtiin muun muassa talvisodan syttymisen 50-vuotispäivän muistoksi ja Lindmanin elokuva jatkosodassa taistelleiden suomenruotsalaisten kunniaksi. Jossain vaiheessa alkoi vaikuttaa siltä, että kovin monella suomalaisohjaajalla on pakottava tarve saada tehtyä, ellei suurta suomalaista sotaelokuvaa, niin ainakin sotakohtauksia, mikä nähtiin myös Lotta Svärd -säätiön kanssa ja tilauksesta tehdyssä Ilkka Vanteen Lupaus-elokuvassa (2005).
• • •
Jo kuukausia ennen Hitlerin viimeisistä päivistä kertovan saksalaisen Perikato-elokuvan saapumista Suomen elokuvateattereihin Helsingin Sanomien pitkäaikainen elokuva-arvostelija Helena Ylänen tiesi kirjoittaa: ”Suomessa se kiinnostanee poikkeuksellisen laajaa yleisönosaa, sillä lapsiperheitä ja nuorisoa lukuun ottamatta täällä lähdetään elokuviin isolla joukolla lähinnä silloin, kun on kyse sodasta ja historian suurista hetkistä.” (HS 2.10.2004).
• • •
Oivallinen pari Perikato-elokuvalle on Winston Churchillistä ja hänen ponnisteluistaan brittien taisteluhengen sytyttämiseksi kertova brittielokuva Synkin hetki. Kumpaakin elokuvaa hallitsee dramaattinen historian hahmo, joita esittävien näyttelijöiden, Bruno Ganzin Hitlerinä ja Gary Oldmanin Churchillinä esiintymistä seuraa suurieleisen näyttelemisen mestariluokkina. Niin loistava kuin Bruno Ganz olikin Hitlerin roolissa, olisi kertakaikkinen vääryys muistaa hänet ainoastaan siitä, koska hän näytteli uransa aikana niin paljon muutakin ja moniulotteisempia hahmoja kuin valtansa ja järkensä menettäviä sosiopaatteja.
• • •
Sotaelokuvien suosion syitä lienee haettu yhtä innokkaasti kuin sankaritarinoidenkin. Psykologian alaan kuuluu selittää, miksi ihmisillä tuntuu olevan tarve tuntea kunnioitusta joidenkin esimerkillisiksi koettujen tekojen edessä. Uskontotieteilijät saattavat puhua ylevöitymisen tarpeesta. Sankaritarinoissa Iliadista Taistelutovereihin on kerrottu sankareiden urheudesta ja uhrautuvuudesta. Ehkä tällaiset tunteet ovat käyneet jokapäiväisessä arjessamme niin harvinaisiksi, että niitä hyödyntävät elokuvat vastaavat tietynlaisten sankaruusfantasioiden tarpeeseen.
• • •
Toisaalta, voivathan sotaelokuvat vastata sisäsyntyiseen tarpeeseen kuulumisesta johonkin itseämme suurempaan sekä haluun olla parhaita versioita itsestämme. Paljon jäi mainitsematta tässäkin jutussa, kuten Peter Weirin Gallipoli (1981), yksi parhaita ensimmäisestä maailmansodasta tehtyjä epookkielokuvia, joka näyttää millä pässinpäisyydellä brittiupseerit tapattivat alempiarvoisina pitämiään australialaisia ja uusiseelantilaisia sotilaita. Steven Spielbergin Auringon valtakunta (1987) kertoo Kaukoitään sijoittuneen länsimaisen perheen orvon pojan kasvukertomuksen sodan kaaoksen keskellä. J. G. Ballardin omaelämäkerralliseen teokseen perustuvaa elokuvaa katselee kiinnostuneena muun muassa Christian Balen ja John Malkovichin varhaisena valkokangasesiintymisenä.
