Aluksi kunnia sille, jolle se kuuluu: Tähän kirjoitukseen sain kimmokkeen entiseltä kollegalta, Helsingin Sanomille vuosikaudet elokuvia arvostelleelta Veli-Pekka Lehtoselta. Kun hän seurasi The New York Timesin esimerkkiä ja listasi mielestään 2000-luvun parhaita elokuvia, niin hänen esiin nostamiensa elokuvien joukossa oli yksi, joka omalta vastaavalta listaltani puuttui, nimittäin Coen-veljesten Menetetty maa (2007). Lehtosen tekstin takia intouduin katsomaan elokuvan uudestaan ja myös kirjoittamaan tämän tekstin.
• • •
Tämä Cormac McCarthyn romaaniin pohjautuva elokuva kertoo pohjimmiltaan vakavista asioista. Yksi sen kolmesta päähenkilöstä toteaa, että kahta asiaa ei voi välttää, ja ne ovat kuolema ja verot. Coen-veljesten elokuva siis kertoo rahasta ja kuolemasta. Tommy Lee Jonesilla on elokuvassa kaksi monologia; lopussa ja alussa. Ensimmäisessä, elokuvan alussa hänen esittämänsä roolihahmo sheriffi Bell lähestyessään raa’asti tapettujen meksikolaisten murhapaikkaa kuvailee vuosien takaista teini-ikäistä murhaajaa, jonka hän oli lähettänyt sähkötuoliin.
• • •
Jonesin kuvailemana murhaaja kuulostaa niin paatuneelta, että hän oli varmaankin etiäinen tulevaisuudesta, missä ihmiset tappavat toisiaan noin vain, vailla pienintäkään intohimoa. Ihan vain koska voivat. Jonesin esittämänä muistelo virittää koko elokuvan, jossa ihmetellään silmittömän tappamisen epäinhimillisyyttä. Jones esittää ensimmäisen monologinsa kokeneen sheriffin resignoituneella uskottavuudella, missä heijastuu vuosikymmenien aikana nähty ihmisten taipumus tappaa ja rääkätä toisiaan turhan takia.
• • •
Alussa nähtävän monologin emotionaalinen sisältö tavallaan kertautuu elokuvan loppupuolella täysin toisenlaisessa kohtauksessa, jossa veteraanisheriffi juttelee aamiaispöydässä vaimonsa kanssa unistaan. Coenin veljeksillä on uransa alusta saakka, jo Blood Simple -esikoiselokuvasta (1984) lähtien tiettyä kiintymystä periamerikkalaiseen maisemaan, siihen, jossa tiet jatkuvat auringon rutikuiviksi polttamien maiden halki aina horisontin tuolle puolen. Tällaisia maisemia pilkuttavat vain rähjäiset motellit ja asuntovaunualueet. Niissä maisemissa syntyy jyrkkärajaisia, kompositioltaan selkeitä kuvia. Blood Simplen lisäksi sentyyppisiä kuvia oli Arizona Babyssä (1987). Fargo (1996) on taas kyseisen visuaalisen hahmotuksen arktinen versio.
• • •
Muissa tapauksissa he ovat vieneet elokuvansa väkirikkaampiin, toisinaan jopa urbaaneihin maisemiin. The Hudsucker Proxy (1994) ja Miller’s Crossing (1990) tapahtuivat Yhdysvaltain itärannikolla, siinä missä Barton Fink (1991), The Big Lebowski (1998), The Man Who Wasn’t There (2001) ja Intolerable Cruelty (2003) eivät voisi missään muualla tapahtuakaan kuin Kaliforniassa, mikä näkyy myös niiden kuvissa. Visuaalisesti touhukkaat kuvat täyttyvät pärpättävistä ihmisistä, joiden edesottamusten seuraaminen on ironisten tarinoiden katselua. Menetettyä maata voi ajatella pohdintana sattumasta tai kohtalosta, vanhenemisesta ja väkivaltaisesta kuolemasta.
• • •
Elokuvana se on niukkuuteen asti säästelty. Musiikkia siinä ei ole kuin nimeksi. Kuuman, kuivan tuulen ujellusta tai saappaiden rahinaa kuivassa maassa kuullaan sitäkin enemmän. Elokuvan aloittaa Tommy Lee Jonesin esittämän vanhan sheriffin, Ed Bellin muistelo ajoilta, jolloin lainvalvojien ei tarvinnut kantaa työssään asetta. Hänen mielestään nykyrikollisuuden kanssa on toisin, sillä sen vakavuutta ei aina voi edes arvioida. Bell ei tahdo päätyä ehdoin tahdoin jonkin sellaisen tappamaksi, mitä hän ei edes ymmärrä.
• • •
Jotain sellaista sheriffi Bell kohtaa, vaikkei heti suoraan kasvotusten, niin elokuvan toisen päähenkilön Anton Chigurhin (Javier Bardem), psykopaattisen tappajan tekojen seurauksina. Chigurh on vaiteliaisuudessaan ja tavassaan ilmestyä yllättävästi kuin tyhjästä uhriensa luo melkein kuin itse kuoleman personoituma. Menetetyssä maassa on kaikkiaan kolme miespääosaa. Elokuvan alkuperäinen, kirjailija Cormac McCarthyn romaanista periytyvä nimi No Country for Old Men ruumiillistuu Tommy Lee Jonesin esittämän sheriffin halussa lopettaa lainvalvojan hommat.
• • •
Elokuva nostaa esiin Jonesin kasvojen uurteet kuin maisemaan kuuluvan pinnanmuodostuksen. Sheriffin eläköitymishaluja vauhdittaa ymmärrys siitä, ettei hänelle ole paikkaa maailmassa, jossa vain pahuus ja rikollisuus raivoavat. Sheriffi on elokuvan ainoa huumorin ja terveen järjen ääni. Se, mistä sheriffi Bell sydämeenkäyvimmin puhuu, on kuolevaisuus. Se on tärkeämpää kuin genre-elokuvan ympyröihin kuuluvat takaa-ajotrillereiden kuviot.
• • •
Kolmas elokuvan tärkeistä henkilöistä on Josh Brolinin esittämä Llewelyn Moss, metsästystä harrastava Vietnam-veteraani ja entinen hitsari, hän on tämän elokuvan herra jokamies. Tavis itse, joka on pitkiä aikoja elokuvan pääasiallinen päähenkilö, jonka näkökulmasta tapahtumia kerrotaan. Kerran epäonnistuttuaan antilooppijahdissa Moss löytää jotain muuta: luotien rei’ittämiä autoja ja ruumiita. Kaikesta päätellen paikalla on yritetty tehdä isohkoa huumekauppaa, ja jokin on mennyt pieleen.
• • •
Verilöylystä vähän etäämpää Moss löytää erään ruumiin jaloista isohkon salkun, jossa on rahaa kaksi miljoonaa dollaria. Moss päättää viedä rahasalkun mukanaan, ja sillä hetkellä hänen kohtalonsa on selvä. Näiden kolmen miehen lisäksi elokuvassa vilahtaa Woody Harrelsonin esittämä palkkionmetsästäjä Carson Wells, josta on tehty jonkinlainen miehisen mahtailun symboli. Esinäytöksestään eteenpäin elokuva etenee takaa-ajona, tosin harkitun verkkaisena.
• • •
Mossin lähdettyä rahojen kanssa hän saa kannoilleen ryhmän meksikolaisia pyssymiehiä sekä rahasalkun tavoittamiseen palkatun Chigurhin. Coeneiden niukkaeleinen kerronta noudattaa periaatetta, jonka mukaan vähemmän on enemmän. Musiikkia elokuvassa ei ole hädin tuskin kuin nimeksi. Paljon enemmän on diegeettistä ääntä eli ääntä, joka syntyy tarinan tapahtumista tai henkilöiden toiminnasta.
• • •
Elokuvan on kuvannut Roger Deakins, joka on ottanut horisonttiin päättymättöminä jatkuvien Texasin autiomaiden kuvauspaikoista kaiken irti. Itse asiassa elokuvaa on kuvattu New Mexicon osavaltiossa, jonka autiomaat saavat esittää Länsi-Texasia. Menetetty maa on hienosti tehty elokuva, joka pelkästään sen takia kestää monta katsomista. Mutta viime kädessä siinä on sisältöä kuin pianistin sormiharjoituksissa. On kaikki oikeat nuotit ja pianokin on vireessä, mutta musiikkia se ei ole.
Menetetty maa.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Joel & Ethan Coen.
Leikkaus: Joel & Ethan Coen (salanimellä Roderick Jaynes).
Musiikki: Carter Burwell.
Pääosissa: Tommy Lee Jones, Josh Brolin, Javier Bardem, Kelly Macdonald.
Kesto: 2 h 4 min.
Ikäraja: K16.
Suoratoisto: Netflix.
