Kovasti intoiltu uusi dramatisointi Patricia Higsmithin Lahjakas herra Ripley -romaanista on upean näköinen katsella, mutta kevyttä katseltavaa se ei ole.
Paras syy katsella klassikkoelokuvia on nähdä jotain oikeasti hyvää.
Agentit on hauskin ranskalainen tv-sarja vuosikausiin.
Jos haluaa nähdä elokuvan, jossa puhutaan paljon ja johon uppoutuu niin tiiviisti, että ajattelee sitä myöhemminkin, niin Drive My Car on oiva valinta.
Maailmalla mainetta ja palkintoja napsinut Metsurin tarina on ehyt luomus, jopa liikaakin.
Roman Polanskin Upseeri ja vakooja on ammattitaitoisen ohjaajan hyvä elokuva, sillä se kertoo trillerimäisenä epookkiviihteenä klassisen tarinan ennakkoluuloista, tunteiden manipuloinnin helppoudesta ja velvollisuudentunnon täyttämästä moraalista.
Paras syy katsoa vanha elokuva uudestaan, on muistinvirkistys. Lempeä ruotsalainen komedia Kimpassa saa pian jatko-osan, niin pitäähän sne edeltäjä muistaa.
Pimeyteen kääntyvän vuodenajan ratoksi on suoratoistosarjoistakin poimittava parasta mitä löytyy ja Bosch kuuluu silloin mukaan.
Elokuvakriitikolle voi olla terveellistä katsoa jokin vanha teos ja yrittää arvioida sitä kuin uusi silmin.
Kyllä elokuvien ja tv-sarjojen alkutekstejäkin kannattaa katsoa, koska ne voivat kertoa enemmän kuin arvaakaan.
Bob Kanen luomalla Batman-hahmolla on ollut monta elokuvallista tulkitsijaa, mutta vasta 2022 tullut The Batman-elokuva kunnioittaa hahmon historiallisia juuria ja niin tehdessään tulee luoneeksi pelottavan kuvan rulevaisuudesta.
Tätä juttua kirjoitettaessa ei ole välitetty spoilereista tuon taivaallista, joten..
Perintö-elokuvaa voi ajatella ranskalais-algerialais-vietnamilaisen ohjaaja-kirjoittaja-päätähti Maiwennin autofiktiivisenä teoksena, koska niin selvästi hän siinä prosessoi omia eri suuntiin harottavia juuriaan.
Vaikka Isabelle Huppert -elokuva Elle ehti jo poistua Areenasta, on se katsottavissa muuallakin.
Kas tässä on klassikkoelokuva, josta tuli saippuaoopperoiden prototyyppi. Siinä on silti enemmän ja syvempää sisältöä kuin normisaippuoissa.
Ranskalaisesta kirjallisuudesta vauhtia ottava aikuisdraama ei hurmaa tätä elokuvakriitikkoa, vaikka Binoche hyvä onkin.
Kun suoratoistoyhtiö Netflix on tuonut ohjelmistoonsa Denis Villeneuven elokuvan Blade runner 2049, se on tullut laajemman yleisön saataville kuin viiden vuoden takaisen elokuvateatteriensi-iltansa aikoihin.
Nyt, kun Julian Schnabelin elokuva Van Goghista on vielä tovin nähtävissä voi katseen suunnata Yle Areenaan.
Kaikki kehunsa ansainnut ranskalaissarja Agentit poistuu pian Netflixin valikoimasta.
Ylen esittäessä vuodenvaihteen aikoihin klassikoiden klassikon on hyvä tilaisuus heittäytyä tunnelmoimaan elokuvalla, jota on kutsuttu britti-imperialismin uneksi.
Pari vuotta sitten elokuvateattereissa ollut Tove kestää katsomisen suoratoistonakin. Siten sen parhaat piirteet vain korostuvat.
Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta -klassikkoromaanin uusin elokuvaversio näyttää rivisotilaiden sodan, kuten aiemmatkin elokuvat, ja tuomitsee voimakkaasti kiihkokansallisuudella intoilun.
Syysnuhan estäessä ensi-iltaelokuvien näkemisen, tulin katsoneeksi jollain kanavalla pyörivän Synkin hetki -elokuvan, josta en ollut aikanaan mitään kirjoittanutkaan.
Sandman-sarja tarjoaa runsaasti jäykistelyä, kauneutta, kauheutta ja myös kankeutta – mutta vain aluksi.
