Kun Yle toi Areenaan katsottavaksi brittiohjaaja Alan Parkerin 35 vuoden takaisen elokuvan Mississippi palaa, niin pitihän se se katsoa, koska oman muistini mukaan kyseessä oli jotensakin hahmottomasti “hyvä” elokuva 1960-luvun rasismista Yhdysvaltain etelävaltioissa. Uudella katsomisella en kutsuisi sitä enää hyväksi elokuvaksi, vaan ennemminkin hyvin tai tehokkaasti tehdyksi propagandaksi. Parkerin muinoisen Evita-elokuvan (1996) arvostelussa Helsingin Sanomien edesmennyt elokuvakriitikko Helena Ylänen totesi näin: “Yksi tapa teilata Evita on ollut kutsua sitä kaksituntiseksi popvideoksi. Se on kelpo tapa kuvata Parkerin ohjaustyyliä.”
• • •
Itselleni Parker, jonka elokuvista taidekoulumusikaali Fame (1980), William Wharton -filmatisointi Birdy (1984) ja vankilakuvaus Keskiyön pikajuna (1978) sementoivat kuvan ohjaajasta pintatasolla liitävänä ulkoisten tehokeinojen metsästäjänä. Parker on jäänyt mieleen lähinnä Pink Floyd – The Wall -elokuvan (1982) popvideokokoelman ohjaajana. Siihen nähden yritin kovasti katsoa Missisippi palaa -elokuvaa (1988) kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa. Parker tuo parhaan kuvansa jo elokuvan alkuun. Näkyy hämärä takahuone tai kellari, jossa on vapaasti käytettävä juoma-automaatti, joka on jaettu kahden eri väestönosan hanoihin, toisen yllä lukee valkoisille, toisen yllä värillisille, ja kumpaankin tulee samaa vettä. Mitään yhtä ytimekästä Parker ei sen koommin elokuvaan tuo.
• • •
Yhdysvaltain eteläosassa, Mississippin osavaltiossa 1964 tapahtuvan elokuvan juonen ytimessä on kahden FBI-agentin työkeikka. Heidän on selvitettävä, mitä on tapahtunut kolmelle kadonneelle kansalaisoikeusaktivistille. He olivat tulleet pohjoisesta, New Yorkin suunnalta auttamaan seudun mustien rekisteröimisessä äänestäjiksi. Tapausta selvittelevät liittovaltion agentit ovat persoonallisuuksiltaan ja toimintatavoiltaan täydellisen vastakkaiset. Gene Hackmanin esittämä Anderson on etelän mies, kasvanut elokuvassa kuvatun kaltaisessa pikkukaupungissa, joka ymmärtää miten persaukisen köyhille valkoisille ainoa ylpeydenaihe elämässä voi olla se, että ovat ainakin mustia parempia. Anderson tajuaa sen, mutta silti se inhottaa häntä. Hackman, joka itse on kotoisin keskilännestä ei ollut kuulemma ikinä ennen leffan kuvauksia ollut etelässä päinkään, mitä ei helpolla uskoisi.
• • •
Mutta Willem Dafoen esittämä Alan Ward, joka johtaa agenttikaksikon tutkimuksia, on tyystin toista maata: hän on Harvardin käynyt juristi, ennen FBI:ta ollut töissä oikeusministeriössä. Ward on kennedyläisen idealismin puhdasverinen edustaja, vaikka ollaan jo Lyndon B. Johnsonin presidenttikaudella. Agentti Wardilla ei ole laisinkaan tilannetajua ja käytännöllisyyttä. Toimintatavoiltaan hän on kaavamainen byrokraatti, minkä takia hän tulee sytyttäneeksi pikkukaupungissa pienimuotoisen FBI:n ja Ku Klux Klanin välisen sodan. Kun paikalliset ihmiset, niin mustat kuin valkoiset vain vaikenevat, niin Wardin ratkaisu on marssittaa paikalle lisää agentteja siinä mitassa että paikalliset alkavat tuntea kotikaupunkinsa miehitetyksi.
• • •
Anderson uskoo ainakin aluksi pehmeän sulautumisen voimaan, eli siihen, että notkumalla ovenpielissä mukavia puhelemassa saa parempia tuloksia kuin Wardin suosimilla ylimielisyydeltä vaikuttavilla voiman näytön osoituksilla. Agenttien vastakohtaisuudella elokuva kuvittaa ikivanhaa klisettä yliopistokoulutettujen kaukaisen pääkaupungin, so. eliitin edustajien vieraantumisesta tavallisesta kansasta. Kadonneiden aktivistien ruumiiden löytyessä niistä tulee kiistämätön todiste paikallisten viranomaisten laiminlyönneistä ja välipitämättömyydestä ja yhteistoiminnasta Ku Klux Klanin kanssa. Elokuvassa nimen Jessup saanut piirikunta esittää tosielämän Neshoban piirikuntaa. Parkerin elokuva ei ole tositapahtumia erittelevä dokumenttielokuva, vaan paksuin vedoin tehty tositapahtumien dramatisointi, jossa painotetaan tapahtumien sokeeraavuutta. Elokuva lietsoo katsojassaan paniikkia kuvaamalla hengästyneisyyttä, takaa-ajoja, juoksijoiden kompastelua kirkuviin porsaisiin, koirien haukuntaa ja liekkien huminaa. Elokuva takoo katsojiaan adrenaliinin ylieritykseen.
• • •
Kun elokuva on kerran saanut katsojat raivoihinsa rasistisista pahoinpitelyistä ja niiden epäoikeudenmukaisuudesta, on helppoa saada heidät nielaisemaan loputkin elokuvan arvomaailmasta. Leffan tarkoitus on saada meidät hurraamaan FBI:n väkivaltaisille taivuttelutekniikoille, väkivallalla uhkauksille ja pakottamiselle. Oudoin kohtaus on tuoda musta agentti uhkailemaan kyläpäällikköä kastraatiolla. Toisin sanoen väkivaltaa ei voiteta kuin väkivallalla. Siinäpä vasta halpa, melodramaattinen temppu. Mississippi palaa jättää mustat säikähtäneen lammaslauman rooliin ja nostaa valkoiset FBI-miehet sankareiksi, joiden ei tarvitse elää seurausten kanssa.
• • •
Nykykatsojalle elokuvassa on kiinnostavinta siinä kuvatun vertailu Yhdysvaltain nykytilanteeseen. Maassa on kauan kinasteltu äänestysalueiden rajoista. Presidentinvaaleissa 2020 vallankaappausta yrittäneen Donald Trumpin demagogian yllyttämänä republikaanijohtoisissa osavaltioissa on päätetty äänestysrajoituksista. Mississippi palaa -elokuvassa viha saa polttoaineensa tietämättömyydestä ja sosiaalieroista. Ne eivät ole poistuneet mihinkään. Katsojissaan Parkerin elokuva vain lietsoo kiihkeitä tunteita, jotka eivät auta ketään, paitsi että antavat tuntijalleen oikeamielisyyden tunteen.
Mississippi palaa.
Ohjaus: Alan Parker.
Käsikirjoitus: Chris Gerolmo.
Pööosissa: Gene Hackman, Willem Dafoe, Frances McDormand, Brad Dourif, R. Lee Ermey, Gailard Sartain, Michael Rooker.
Kesto 2 h 7 min.
Ikäraja: K 16.
Suoratoisto: Yle Areena.
