Syyskuun Kansan Uutiset julkaisi laajahkon juttukokonaisuuden nostalgiasta. Yhteiskunnallisesta, poliittisesta ja elokuvaakin sivuavasta nostalgiasta. Kansan uutiset, eli toimittajaveteraanien keskuudessa Kusari nosti kanteensa Aki Kaurismäen kutsumalla häntä nostalgian kasvoiksi. Kotimaisella elokuvalla on juuri nyt menossa varsinainen nostalgian ruuhkavuosi. Vuosi alkoi Markku Pölösen ohjaamalla Veikko Huovisen romaanin filmatisoinnilla Hamsterit. Toisaalle, verkkojulkaisu Kulttuuritoimitukselle kirjoittamassani Hamsterit-elokuvan arvostelussa totesin miten Pölönen “maalailee kuvaansa sodanjälkeisestä suomalaisesta maaseudusta ikuisena onnen maana niin paksulla maalilla että sen on pakko olla joko pilantekoa tai tietoinen valinta.”
• • •
Aina silloin, kun on haluttu löytää tapa luonnehtia Aki Kaurismäen ei-aivan- tämän-päivän mutta paksulti menneisyyden näköisiä elokuvia, niistä on puhuttu melankolisen nostalgisina. Hänen uusin Kuolleet lehdet -elokuvansa kertoo kylläkin eniten nykyhetken Suomesta, vaikka siinä on paljon juuri sitä menneisyydeltä näyttävää suomalaisuutta, jota monet kutsuvat Akilandiaksi, koska onhan se eräänlainen huvipuistomainen irtautuminen ankeimmasta nykypäivästä. Mutta se tehdään myös korostaen kerrottavan tarinan ajattomuutta. Ei Aki Kaurismäen elokuvia pelkäksi nostalgiaksi voi tiivistää, vaikka elokuvaohjaaja tunteekin viihtymättömyyttä nyky-Suomessa.
• • •
Alkuvuodesta elokuvateattereihin tuotiin Taavi Vartian ohjaama Pertsa ja Kilu -Faaraon sormus. Jo Vartian ohjaama edellinen Pertsa ja Kilu -elokuva (2021) rakentui oletukselle yleisöstä, jolla olisi nostalginen suhde Väinö Riikkilän nuortenromaaneihin, erityisesti pojille kirjoitettuihin Pertsa ja Kilu -nimisen poikakaksikon seikkailuista sodanjälkeisessä Suomessa kertoviin kirjoihin. Tässä nostalgiassa elokuvaan otettiin paljon entisaikojen pintakuosista ja kömpelösti puksuttavasta vanhanaikaisesta kerronnasta. Anakronismeja ei suinkaan kaihdeltu, mikä tuntuukin olevan amatöörimäisimmin toimivien elokuvantekijöiden ykkösssääntö kaiken epookin luonnin suhteen.
• • •
Jos jokin tämän vuoden kotimaisista elokuvista on tyystin irronnut suhteesta nykyiseen Suomeen, niin syyskuun päätösviikonloppuna ensi-iltansa saava Aleksi Delikourasin ohjaama Spede. Elokuvassa on hyvin voimallisesti pidetty huolta siitä että 1970-luvun epookki, mööpelit ja muut näkyvät paljon, hyvin ja pitkään. Oli tapahtuma-aika 70-lukua tai ei. Ajatus tuntuu olevan että ei sen väliä, kunhan näyttää vanhalta. Muutenkin tässä elokuvassa kerronnan perustava idea tuntuu olevan, että ei sen väliä, mitä kankaalle tulee, kunhan on hullunmyllyä. Sen katsojille on pedattu oletettu nostalginen suhtautuminen niin Spedeen kuin hänen suurimman suosionsa aikoihinsakin. Dokumenttielokuvissa nostalgian ykköstykki on Mika Kaurismäen Hassisen Kone 40 vuotta myöhemmin, joka vetoaa 1980-luvun Suomi-rockin suosituimpiin kuuluneen yhtyeen musiikin kuuntelijoihin ja heidän omiin nuoruusmuistoihinsa.
• • •
Nostalgian parissa on askaroitu myös naapureillamnme Ruotsissa, missä Lukas Moodysson teki eräänlaisen jatko-osan, tai sanotaanko päivityksen omalle suosikkikomedialleen Kimpassa (2000). Samannimisestä 1970-luvun puolivälin hippihenkisestä tukholmalaiskommuunista kertovan elokuva jatko-osa, Kimpassa 99 kertoo vuonna 1999 tapahtuvan tarinan Kimpassa-kommuunin jäänteiden jälleenäkemisestä 24 vuotta ensielokuvan tapahtuminen jälkeen. Pelkän menneillä ja vanhoilla muistoilla fiilistelyn lisäksi Kimpassa 99 tuo esiin myös ikääntymisen ulottuvuuksia.
• • •
Nostalgialla leikittely ei jää pelkästään Pohjoismaiden huviksi. Hollywoodissa, jos missään on jo kauan käyty kauppaa nostalgialla. Tänä vuonna sitä tehdään erityisesti Disney-yhtiön tuotteilla. Jo toukokuussa sai ensi-iltansa ihmisillä näytelty versio Disneyn Pieni merenneito-animaatioelokuvasta (1989). Yhtiö on löytänyt tuottoisan tavan rahastaa vanhojen animaatioelokuviensa ns. live action -versioilla. Yhtiö käyttää Disney+ -.suoratoistopalveluaan elokuvateatterilevityksen ohituskaistana, joten ikäkulu tarina Peter Pan & Wendy -elokuvan (suomeksi Peter Pan ja Leena) nähdään vain suoratoistona.
• • •
Muutkin yrittäjät ovat tulleet samoille vanhojen eväiden lämmityksen markkinoille. Vuoden 1971 Jali ja suklaatehdas -elokuva saa joulukuussa uuden ns. esiosan eli prequelin nimeltä Wonka. Toki Barbie-elokuvaa voi hyvin pitää osana nostalgian aaltoa, ainakin heille, jotka ovat nukeilla leikkineet.Nostalgialla voi olla monenlaisia merkityksiä. Sen eräs funktio voi olla muistuttaa ihmistä ajoista, jolloin hän tunsi olevansa tiiviimmin osa omaa aikaansa ja kulttuuriaan, ts. oli yhteydessä muihin ihmisiin, eikä ollut vielä yksinäinen.
• • •
Koko sanalla on kreikankielinen, kahden sanan alkuperä: Kreikan sana nostos tarkoittaa synnyinmaata ja algos tarkoittaa kipua kärsimystä tai kaipuuta. Karkeasti yksinkertaistettuna kyse on voimakkuudessaan kivuliaalta tuntuvasta koti-ikävästä. Historiallisesti nostalgiaa on voitu pitää mielentilana, joka on täysin verrannollinen suruun, ahdistukseen, masennukseen tai muuhun psyykkiseen häiriöön. Paneehan se miettimään, että mitä teemme elokuvaa valitessamme; Jos päätöksemme kallistuu nostalgialla ratsastavaan kulttuurituotteeseen, niin ostammeko samalla lipun hulluuteen?