Olin myönteisesti yllättynyt Netflixin kahdeksanosaisesta Ripley– sarjasta. Ainakin kolmeen kertaan elokuvaksi tai sarjaksi dramatisoidusta Patricia Highsmithin Lahjakas herra Ripley -romaanista ei luulisi mitään uutta enää löytyvän, vaan kylläpä niin vain kävi. Edellisistä Ripley-leffoista vanhinta,ranskalaisen René Clémentin ohjaamaa Kuuma aurinko -elokuvaa (1960) en ole nähnyt. Uuden sarjan tarina alkaa New Yorkista, missä murjussaan elelevä Ripley keplottelee pienillä shekkihuijauksilla ja asiakirjaväärennöksillä, kunnes varakas yrittäjä Herbert Greenleaf (Kenneth Lonergan) palkkaa hänet jäljittämään Italiaan häipynyttä poikaansa Richard (Dickie) Greenleafia (Johnny Flynn).
• • •
Karkulaista on kiinnostanut heittäytyä yrittelemään taiteilijaelämän viettämistä isän omaisuuden turvin. Ripleyn olisi tarkoitus saada pohatan poika palaamaan kotiin. Sillä sekunnilla, kun Ripley näkee miten lokoisaa elämää Dickie viettää Amalfin rannikon hiljaisessa pikkukaupungissa Atranissa tyttöystävänsä Marge Sherwoodin (Dakota Fanning) kanssa, häntä alkaa riivata halu saada samanlainen elämä. Sarjan verkkaisuus voi hermostuttaa ripeätahtiseen kerrontaan tottuneita, mutta toisaalta se antaa aikaa sarjan pahaenteisen tunnelman imeytyä ja aikaa syventyä sarjan näyttelijöihin ja sävykkään mustavalkoisiin kuviin. Pääosaa esittävä Andrew Scott tuo Ripleyn hahmoonsa hyytävyyttä, jolla jäähdyttäisi virvoitusjuomatehtaan. Scott, jonka läpimurto suuren yleisön tietoisuuteen tapahtui tv-sarja Sherlockin huumorintajultaan pirullisen rikollisen Jim Moriartyn roolissa, tuo Ripleyn rooliin mukanaan myös muistot Moriarty-hahmon kylmästä laskelmoivuudesta.
• • •
Suurimmat uutuudet verrattuna tarinan hyvin tunnettuun elokuvaversioon Anthony Minghellan Lahjakas herra Ripley (1999) ovat tarinan sävyssä, niin sanoissa kuin kuvissa. Siinä missä Minghella kylvetti elokuvansa ikuista lomaa Italiassa viettävien varakkaiden ihmisten aurinkoisilla väreillä ja valolla, käsikirjoittaja-ohjaaja-tuottaja Steven Zaillian on vienyt sarjansa tyylillisesti toiseen päähän: Mustavalkoisten kuvien jyrkkien kontrastien varjomaailmaan. Monet sarjan katsojista ovat puhuneet Ripleyn yhteydessä film noirista. Totta onkin, että Ripleyn visuaalisuudessa voi nähdä paljon toisen maailmansodan jälkeisen amerikkalaisten mustavalkoisten rikosaiheisten elokuvien henkeä sekä 1920-luvun saksalaiselokuvien tummasävyisestä ekspressionismista poimittuja vaikutteita.
• • •
Zaillianin Ripley-sarjassa aurinkoa nähdään ani harvoin. Elokuvallisten viittausten lisäksi sarja pitää nimeltä mainiten esillä yhtenä visuaalisena viitteenä barokin ajan italialaisen kuvataiteilijan Caravaggion maalauksia ja elämää. Ripley-sarjan kuvien ja kompositioiden alituinen symmetrisyys kävi hermoilleni, koska se näytti niin kuolleelta. Sarjan mustavalkoisuus vain korosti elottomuuden vaikutelmaa. Luonnossa elävien värien puute teki sarjan ihmishahmoista marmoripatsaiden kaltaisia. Sarjaa kuvanneen Robert Elswitin ylimaallisen komeita kuvia on nähty elokuvissa Good Night, and Good Luck (2005), There Will Be Blood (2007) ja Nightcrawler (2014).
• • •
Huumoria Ripleyssä ei paljon ole, ellei erityisesti tahdo pitää hauskuutena päähenkilön tapaa naureskella hihaansa, kun hän näkee uhreissaan inhimillisiä heikkouksia. Muutenkin Ripley käy raskaaksi katsoa, kuten on seurata kahdeksan tuntia epämääräisen kieroutuneen huijarin ja murhaajan räpistelyä tekojensa seurauksissa. Päähenkilön syyllisyydentunnot ja niiden voimistamat kasvavat tunnot epäilyksenalaisuudesta sekä lisääntyvä vainoharhaisuuden tunne raskauttavat sarjan katselemista etenkin loppua kohti. Tarinassa Tom Ripleystä, joka etenee shekkiväärennöksistä identiteettivarkauteen, on jotain samaa kuin tarinoissa paholaisen kanssa tehtävistä sopimuksista, joissa ihminen myy sielunsa vastineeksi maallisesta mammonasta, poikkeuksellisesta taidosta tai ikuisesta elämästä.
• • •
Tom Ripley on vain tehnyt sopimuksen itsensä kanssa, että hän ei tyydy siihen elämään, joka hänelle olisi New Yorkissa tarjolla, vaan hankkii jotain parempaa: Toisen miehen identiteetin ja rahatkin. Oleellisempaa kuin oleminen toisen ihmisen nahkoissa Tom Ripleylle on – ei suinkaan rikkaan ihmisen elämän kulissit ja statuksen ulkoiset merkit (kynä, sormus, tupakansytytin ja vaatteet). Ei niistä haittaakaan ole, päinvastoin. Se ydin, mitä Tom Ripley Dickie Greenleafilta haluaa, on elämänsä turvatuksi tuntevan, varoissaan olevan ihmisen itsevarma rentous.
• • •
Eniten Tom Ripley haluaa sitä keveää välinpitämättömyyttä, jolla ihminen voi antaa pikatuomioita vaatteista, säästä, taloista, ihmisistä ja taiteesta. Sen esittämiseen kaikki sormukset, kynät, kengät ja muut ovat vain näyttämötarvikkeita. Toisin sanoen: hahmona Ripley on kuin elokuvien mestarivakooja, joka soluttautuu yhteen ihmisjoukkoon esittäen jotain toista kuin on. Hänen pelkonsa ja ahdistuksensa kiinnijäämisestä on vakoilijan stressiä. Voisi ajatella, että se keveys, jolla Tom Ripley liittää Dickie Greenleafin identiteetin osaksi itseään johtuu siitä, ettei Tom Ripleyllä itsellään ole mitään minuudeksi kutsuttavaa, paistaahan hänen silmiensä mustuudesta tyhjyys.
Ripley.
Ohjaus, käsikirjoitus ja tuotanto: Steve Zaillian.
Kuvaus: Robert Elswit.
Pääosissa: Andrew Scott, Johnny Flynn, Dakota Fanning, Eliot Sumner, Maurizio Lombardi.
Tv-sarja kahdeksassa osassa yhden tuotantokauden ajan.
Suoratoisto: Netflix.
