Viime vuosien kohutuimpia ja samalla myös ärsyttävimpiä elokuvia on hollantilaissyntyisen ohjaaja Paul Verhoevenin Elle (2016), jossa menestyvää peliyhtiötä johtava Michèle saa harmikseen kaksi vainoajaa. Yksi raiskaa hänet kotona jo elokuvan alussa. Myöhemmin elokuvan mittaan raiskaaja lähettelee Michèlelle viestejä, joissa kertoo voivansa tehdä tälle mitä vain, koska vain. Toinen Michèlen vainoajista on hänen työpaikallaan, missä joku jakaa töissä kaikille kuvan toimitusjohtajasta irvokkaana hirviönä. Tämän vainoajan läsnäolo korostaa elokuvassa jatkuvan uhan ja vaaran tunnelmaa.
• • •
“Sekopäät hallitsen. Ne ovat minun alaani”, toteaa Isabelle Huppertin esittämä Michèle, toimitusjohtaja, äiti, isoäiti, mahdollinen anoppi ja raiskattu nainen. Raiskatuksi tulemisestaankin hän puhuu pariisilaisravintolan illallispöydässä kuin käsilaukkuvarkauden kaltaisesta arkipäiväisen harmillisesta sattumuksesta. Onko pelkkää huomion kalastelua, kun elokuvassa pahoinpidelty nainen puhuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?
• • •
Ellessä on kuviteltu, ja sillä tavoin tehty teoreettisesti mahdolliseksi uhrin osasta kieltäytyvän naisen olemassaolo. Verhoevenin elokuva provosoi, eikä suinkaan vähiten huumorillaan. On taatusti katsojia, joille minkäänlaisen huumorin olemassaolo taideteoksessa hyväksikäytöstä on loukkaus ihmisyyttä vastaan. Sitten on vielä heitäkin, jotka nimittävät Elleä raiskauskomediaksi. Nimitys on totaalisen väärä ja antaa tarkoituksellisen väärän – ellei peräti pahantahtoisen- kuvan elokuvasta.
• • •
Ellen huumori on lähinnä sitä vinosti viiltävää hymyilyä, jota Luis Buñuel harrasti tapakomedioissaan pilkatessaan porvaristoa. Ellen miehet ovat kaikki enemmän tai vähemmän surkimuksia. Michèlen poika on nössö, joka kieltäytyy näkemästä totuutta itsestään ja raivostuttavasta tyttöystävästään. Poika antaa tyttöystävänsä pompottaa itseään niin pitkälle, että olettaa poikaystävän kustantavan elannon hänelle ja vieraan miehen kanssa tehdylle lapselle. Michèlen ex-mies valittelee kohtaloaan.
• • •
Ystävänsä ja kollegansa puolisoa seksuaalisiin tarpeisiinsa käyttävä Michèle ei kunnioita miestä pätkääkään, vaan viskaa hänet pois kuin roskan. Elokuvan naiset ovat vähintään yhtä kauheita kuin miehetkin. Tämä kaikki on osa elokuvan tapaa olla antamatta samaistumiskohteita, toisin sanoen yhdestäkään elokuvan ihmisestä ei voi pitää. Sellainen pitää yllä etäisyyttä elokuvan katsojien ja näyttelijöiden esittämien roolien välillä.
• • •
Elokuvan pohjamateriaalina on Philippe Djianin suomentamaton romaani Oh.. (2012), josta kirjailija sai toimittajien kirjoittamille romaaneille Ranskassa myönnettävän Prix Interallié -palkinnon. Verhoeven on hyvin tietoisesti istuttanut elokuvaansa ikään kuin valmiiksi ne ranskalaiset viivat, joiden mukaan elokuvan ärsytyspisteet pitäisi käydä läpi. Samaa tietoisen provosoinnin linjaa Verhoeven harjoitti myös vuosia sitten ohjaamissaan Hollywood-elokuvissa, joista päivänselvin esimerkki on Basic Instinct (1992), jonka provokaatiopisteistä alastonkohtaukset olivat vähäisimpiä.
• • •
Basic Instinctin kohdalla Verhoeven onnistui pusertamaan aikansa kohutuimman ja kovapalkkaisimman käsikirjoittajan, Joe Eszterhasin käsikirjoituksesta ne mehut joissa oli eniten ytyä. Sekä Basic Instinctin että Ellen juonia voi nykykielellä sanottuna kuvailla klikkiansoiksi, niissä on luvuttomasti kohtia, joista olisi helppoa loukkaantua jos haluaisi. Feministisen vapautuksen aatemaailma ei Michèleä kiinnosta, oma yksilöllinen vapaus kylläkin.
Elle.
Ohjaus: Paul Verhoeven.
Käsikirjoitus David Birke Philippe Djianin romaanista.
Kuvaus: Stéphane Fontaine.
Pääosissa: Isabelle Huppert, Laurent Lafitte, Anne Consigny, Judith Magre, Jonas Bloquet, Lucas Prisor.
Kesto: 2 h 11 min.
Ikäraja: 16.
Suoratoisto: ElisaViihde, AppleTv ja ViaPlay.
