Isabelle Huppertin filmografiaa katsellessa huomaa, että noin 50 vuoden aikana hän on aina tuonut pienimpiinkin rooleihinsa mukanaan täyden ammattitaitonsa ja hänen läsnäolonsa ylevöittää mitättömimmänkin draaman. Rohkeus luonnehtii Huppertin työtä enemmän kuin mikään muu, sillä hän uskaltaa esittää epämiellyttäviä tai vähintäänkin poikkeuksellisia, vaikeasti määriteltäviä ihmisiä. Huppertin kohdalla se on merkittävää, koska se antaa mahdollisuuden luoda harvinaisen eläviä, hetkessä hengittäviä roolitöitä. Vuonna 2016 sellaisia nähtiin kaksi; Mia Hansen-Løven ohjaamassa Tämän jälkeen -elokuvassa Huppert esitti lukiossa työskentelevää filosofian opettajaa Nathalie Chazeaux’ta, joka hiljalleen, mutta vääjäämättömästi menettää kaiken tärkeän – puolison, äidin, ihanan kesämökin, kustantajan, ja vielä kissankin. Tätä luopumisen kierrettä Huppert ei ylidramatisoi kertaakaan. Kipakasti kävelevän pariisittaren askeleet saattavat aavistuksen nopeutua. Elokuva ja Huppertin roolityö innoittivat kriitikko Kari Salmisen luonnehtimaan Huppertia: ” Hänet voitaisiin julistaa Euroopan kasvoiksi, sellaisiksi, joissa päättäväisyys ja perinteistä nouseva itsevarma sivistyksellisyys kohtaavat.” http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/elokuva-arvio-eksistentiaalinen-ranskalaiselokuva-luottaa-isabelle-huppertin-etaisyyteen/
Salminen ei ole suinkaan ainoa Huppertin kasvoista innostunut elokuva-arvostelija, sillä Helena Ylänen taannoin huomioi ohjaajan ja näyttelijän yhteistyön erityisyyden arvostellessaan Claude Chabrolin Suklaata, kiitos -elokuvan (2000) “Ilman Huppertia, jonka ihoon jokainen ajatus jättää painaumansa, hän saattaisi silti olla hukassa.”
• • •
Chabrol oli yksi niistä ohjaajista, jonka kanssa Huppertilla kehittyi ilmeisen läheinen, elävä yhteistyösuhde. Tuon suhteen jäljiltä syntyneessä Suklaata, kiitos -elokuvassa voi niin halutessaan nähdä ns. etiäisen siitä roolihahmosta, jota Huppert esittää Paul Verhoevenin ohjaamassa Elle-elokuvassa. Sen päähenkilönä Huppert esittää Michèle Leblancia, tietokonepelifirman johtajaa, kaikin tavoin itsevarmaa nykynaista, jonka suhde perheeseensä on vähintäänkin kolea. Jotain hyvin samantapaista oli Huppertin Chabrolin elokuvassa esittämässä suklaatehtaan perineessä johtajassa, Marie-Claire Müllerissä.
Ellen itsevarman Michèle Leblancin hahmoon, jota raiskauskaan ei lannista vetäytymään uhriksi, tiivistyy paljon puhtainta Huppertia, muilta lupia kyselemätöntä normeista piittaamatonta, itsenäistä naista.
Nyt Huppertin voi sanoa olevan uransa huipulla. Hän on tehnyt 45 vuodessa, 18-vuotiaasta 63-vuotiaaksi toista sataa elokuvaroolia.
• • •
Hänen taustansa on vakaasti ranskalaisen keskiluokkainen. Hänen Annick-äitinsä opetti englantia ja Raymond-isä oli kassakaappitehtailija, mitä äärimmäisen sulkeutuneiden naishahmojen esittäjänä profiloitunut Huppert itse pitää jossain määrin ironisena. Isabelle on viisilapsisen sisaruskatraan nuorin.
Huppertin sisaruksista useimmat ovat suuntautuneet taiteisiin tai hyvin palkatuille tai arvostetuille aloille. Hänen sisarissaan on virkamiehiä, akateemisten alojen tutkijoita, ainakin yksi kirjailija ja käsikirjoittaja-ohjaaja. Turvallisen, keskiluokkaisen lapsuuden jälkeen Isabelle Huppert opiskeli yliopistossa venäjää ja suoritti tutkinnon. Näyttelijänopintoja Huppert on suorittanut useissa oppilaitoksissa; Versailles Conservatoiren taidekoulussa, Conservatoire National d’Art Dramatiquessa, jota viimeksimainittua ovat käyneet mm. Jean-Paul Belmondo, Juliette Binoche ja Clémence Poésy. Huppert ei ole koskaan hylännyt teatterinäyttelemistä. Vaikka hän on tunnetuin elokuvanäyttelijänä, niin hän on vuosien mittaan tehnyt paljon töitä teatterissa.
Huppertilla on kolme lasta; 1980-luvulla syntyneet Lolita ja Lorenzo, joiden nuorin Angelo-veli syntyi 1997. Huppert on ollut naimisissa lasten isän, Ronald-Ariel Chammahin kanssa yli 30 vuotta. Chammah on toiminut sekalaisissa elokuva-alan töissä, näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana. Heidän esikoistyttärensä Lolita on jo pitkällä omalla näyttelijänurallaan.
Eräässä Pitsinnyplääjä-elokuvan yhteydessä tehdyistä lehtijutuista Isabelle Huppert mainitsi lapsuutensa lempisaduiksi H.C. Andersenin Pienen Merenneidon ja Pienen tulitikkutytön. Eräässä haastattelussa hän mainitsikin ymmärtävänsä, että häntä saatetaan pitää em. hahmojen kaltaisena. Huppert tiedosti kiinnostuksensa näitä Andersenin satuhahmoja kohtaan juontavan hyvin kauas.
Michael Haneken elokuvissa Huppert on näytellyt jo kolmasti. Hän tiettävästi arvostaa Haneken kanssa työskentelyä eräänlaisesta keveydestä. Verkkolehti salon.comin haastattelussa vuoden 2012 lopulla Huppert totesi “Kuten kaikkien loistavien ohjaajien, niin Hanekenkin vaatimukset näyttelijöille tulevat hänen omasta työtavastaan. Hänen tapansa asetella näyttelijät kuvaan ja valaista heidät on niin täsmällinen, että näyttelijä tuntee olevansa parhaissa käsissä. Silloin on helppoa antaa parhaansa näyttelijänä.”
Haneke on ohjannut Huppertia Pianonopettajassa 2001, Suden aika -elokuvassa 2004 ja Rakkaudessa 2013. Yhteistyö jatkui Euroopan pakolaiskriisiä sivuavassa Calais’ssa kuvatussa Haneken Happy End -elokuvassa. Huppertille on “samantekevää onko hän pää- vai sivuosassa. Tärkeintä on taiteellisen yhteistyösuhteen jatkuminen.”
• • •
Yli sadassa elokuvassa tai tv-tuotannossa esiintynyttä Huppertia luonnehtii teatterinäyttelijänäkin sama klassisen sivistyksen arvostamisen ja provosoiviin rooleihin pelottoman, miltei huimapäisen heittäytymisen yhdistelmä, mikä näkyy Huppertin elokuvaurassakin. Iso-Britanniassa teatteriarvostelijat nieleskelivät viime kesäkuussa Huppertin näytellessä Barbican -teatterissa puolalaisohjaaja Krzysztof Warlikowskin ohjaamassa Faidra-näytelmässä kreikkalaisen mytologian perushahmoa, Ateenan myyttisen perustajakuninkaan Theseuksen vaimoa, joka rakastuttuaan poikapuoleensa vastarakkautta saamatta yllyttää Theseuksen karkottamaan poikansa. Kreikkalaistragedioiden sääntöjen mukaisesti tärkeimmät ihmiset kuolevat vähintäänkin loppuun mennessä. Faidran lisäksi Huppert on on näytellyt myös Medeiaa, joka on myös kreikkalaisen mytologian hahmo joka tappaa omat lapsensa. Konservatiivisen The Spectator –viikkolehden otsikoinnin mukaan mukaan Faidra-näytelmässä oli “kyse kolmesta tunnista oksennusta, suihinottoa ja kuukautisvuotoa.”
Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun teos, jossa Huppert on mukana, on sysäissyt yleisön vanhoillisinta osaa kiukkuhermoon.
• • •
Huppertin kohutuimmille rooleille on tyypillistä, että niissä roolihahmot vaikuttaisivat nauttivan itseensä kohdistuvasta aggressiosta, oli se sitten joidenkin muiden hahmoon kohdistamaa väkivaltaa tai hahmon itse itseensä kohdistamaa aggressiota, mikä ilmenee hahmon itsensä masennuksena.
Huppert esittää hahmoja , jotka ovat mahdollisimman kaukana oman elämänsä onnea kiekaisevista sankarittarista, näistä tämän ajan esikuvallisista positiivisista sankareista.
Huppertin näyttelemistä katsoessa tulee tunne ilmavuudesta, siitä että näyttelijä antaa roolinsa hengittää. Hän ei yritä liikaa, koska hän uskaltaa olla myös hiljaa, eikä koko ajan tee hirveästi kasvoillaan jotain. Huppert osaa ja uskaltaa olla myös ilmeetön. Sellaista voi verrata taukojen pitämiseen puheessa tai musiikissa. Hiljaisuuden hallitusta käyttämisestä tuntee mestarin – ja sitä Huppert totisesti on.
Huppert loistaa tuodessaan esille mietteliäisyyttä herättäviä, ristiriitaisiakin tunteita. Hän pitää jännittävää etäisyyttä näyttelemiinsä hahmoihin, mikä näkyy esityksessä pintaan tulevana ironisuutena. Hän ei koskaan mene niin roolihenkilön nahkoihin, etteikö osaisi tarkkailla esittämäänsä ihmistä ikäänkuin matkan päästä. Hänen taidokkuuttaan on esittää ihmistä roolihenkilönä joka on meille katsojille sekä samaistumisen että tarkkailun kohde.
Dokumenttielokuva Lähikuvassa Isabelle Huppert Yle Areena syyskuusta 2020 lokakuuhun 2021.
https://areena.yle.fi/1-50484152
