Päättyvä vuosi ilahdutti vain runsailla hyvillä kotimaisilla elokuvilla. Henkilökohtaisesti 2020 on ollut todellinen kauhujen vuosi myös muista kuin pandemiasyistä. Kahden ikävän tapaturman toipumiskauden ja poikkeustilan vuoksi kevään ja syksyn ensi-iltaelokuvista meni kohdaltani tyystin ohi. Minulle neljä parasta kotimaista olivat Ulla Heikkilän esikoiselokuva Eden, Zaida Bergrothin Tove, Virpi Suutarin Aalto ja Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen.
- • •
Eden-elokuvassa ohjaaja Ulla Heikkilä osoitti jo Aalto-yliopiston elokuva- ja lavastustaiteen laitokselle tekemässään ohjauksen lopputyössä, Golgata-lyhytelokuvassa todennettua taidokkuutta ensemble-ohjaajana. Rippikoululeirille sijoitettu Eden oli moniulotteinen kasvukertomus ja kaikkiaan hauska, tunteikas ja taitava työ. Zaida Bergrothin Tove on uskottava epookkielokuva Suomesta, jossa ei ollut helppoa elää seksuaalista identiteettiään etsivänä naisena aikana, jolloin naiseuden rajat olivat tarkkaan määritellyt. Tove on elokuva päähenkilönsä kypsymisestä taiteilijaksi ja ihmiseksi, joka on vieläkin enemmän sinut itsensä kanssa, mitä hän elokuvan alussa on. Elokuva ei ole suoraviivainen rastien läpikäynti, jossa A:ta seuraisi B, vaan inhimillisesti oikullinen kuvaus ihmisestä, joka on yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista.
• • •
Suomalaisista elokuvaohjaajista omaäänisimpiin kuuluva Klaus Härö onnistui tekemään elokuvan henkilökohtaisimmasta aiheesta mitä kuvitella saattaa. Elämää kuoleman jälkeen -elokuvassa Härö pureutui lähiomaisen, puolison ja äidin kuolemaan. Hän kuvasi päiviä, joina kaksi miestä; isä ja poika joutuvat sietämään toisiaan äidin kuoleman jälkeen. Kuolinpäivän ja hautajaisiin lähtemisen päivän väliin viritetyn tarinan pääasia on kummallinen kitka. Se syntyy, kun yksi oikein odottaa, että nyt puhuttaisiin isoista ja tärkeistä asioista kun kerrankin olisi luontainen syy ja tilaisuus. Puhetta elämän kokoisista kysymyksistä ei synny, koska tärkeimmiksi nousevat hautajaisten yhdentekeviltä tuntuvien yksityiskohtien hallinnointi ja niistä kinastelu. Härö on ymmärtänyt, ettei tällaista aihetta sovi pilata suurentelevalla melskauksella. Hän on löytänyt aiheeseen juuri sopivan pienten askelten lähestymistavan.
• • •
Elokuva Alvar ja Aino Aallosta on tämänhetkisen suomalaisen dokumenttielokuvan mestarin, Virpi Suutarin kaunis, hallittu ja miellyttävä elokuva. Aalto avaa uusia näkökulmia suurmiesjalustalle pystytetyn arkkitehti Alvar Aallon elämään, työhön ja teoksiin ja näyttää miten erottamaton osa puoliso Aino Aalto on tässä kokonaisuudessa. Aamulehdelle kirjoittamassani arvostelussa totesin: ”Elokuvan kuvaajat tekevät kameransa liikkeillä monet ylen monumentaalisina pidetyt tilat eläviksi ja jotenkin ihmisen kokoisiksi. Aalto tuo meidän katseemme jopa puhki kuluneen tuttuna pidetyn Finlandia-talon sisälle niin, että näiden tilojen järjestystä ja valoa arvostaa. Itsekin alkaa hengittää niissä. Siitä kiitän elokuvantekijää ja hänen kauneusaistiaan. Ehkä Suutarin projekti onkin ollut hivuttaa Alvar Aaltoa, kansallista järkälettä, edes muutamia millejä siltä monumentaaliselta jalustalta, joka estää meitä oikeasti näkemästä hänen töidensä klassista kauneutta ja häntä itseään ihmisenä ja taiteilijana omassa ajassaan.”
• • •
Edellä mainitut neljä kotimaista elokuvaa ilahduttivat minua suuresti, koska ne saivat odottamaan tekijöiltään lisää uusia elokuvia. Vuoden kotimaisista pettymyksistä mainittakoon Antti J. Jokisen Helene, koska ihan oikeasti olisin halunnut yllättyä iloisesti suuresta Schjerfbeck-elokuvasta. Petyin, koska Suomen kuvataiteen historian kenties tunnetuinta naistaiteilijaa ja hänen taiteen tekemistään käsiteltiin latistamalla ne päälle liimatuksi romanssiksi. Oli jähmeä ja lattea tapaus, kaikkiaan. Suuren yleisön elokuvista Ville Jankerin Miika Nousiais-dramatisointi Metsäjätti ei valitettavasti noussut pohjamateriaalinsa tasolle.Kotimaisista pettymyksistä voikin siirtyä sujuvasti Hollywoodin tekosiin.
• • •
Vuoden yliarvostetuimpiin elokuviin ja sitä myötä myös pettymyksiin, jotka eivät mitenkään voineet lunastaa niihin kohdistuneita odotuksia, kuuluvat Spike Leen hartaasti rakentelema Vietnam-eepos Da 5 Bloods sekä Christopher Nolanin sekavuuteen sortunut tieteiskuvitelman ja toimintaelokuvan ristisiitos Tenet. Spike Leen jankuttavan elokuvan yhteydessä ihmettelin, miksi siitä haluttiin etenkin Suomessa intoilla niin kovin paljon. Jasper Pääkkösen sivuosaksi laskettava suoritus ei sinällään antaisi aihetta isoihin otsikoihin muuten kuin osana suomalaissyntyisen näyttelijän kunnianhimoisesti rakennettua urakaarta. Leen elokuva ei ollut lainkaan niin nerokas teos kuin sen intomielisimmät puolestapuhujat ovat antaneet ymmärtää, vaan päinvastoin liian pitkä, hidas, junnaava ja saarnaavuudessaan pitkäveteinen.
• • •
Elokuvan myötä kuva Spike Leestä amerikkalaisen elokuvan ja Amerikan kulmikkaana, ellei peräti riidanhaluisena rakastajana vain vahvistuu. Mitäpä muuta hänen uransa on kuin Hollywood-elokuvan vääristymien ja unohdusten korjaamista. Elokuva elokuvalta, lajityyppi lajityypiltä Lee on osoittanut juuri ne sokeat pisteet, joissa Hollywood on tietoisesti tai tietämättään nähnyt parhaaksi olla piittaamatta mustan väestönosan olemassaolosta. Kummallista kyllä, että niin paljon kuin Lee pauhaa Hollywoodin mustiin kohdistamasta sorrosta, että häneltä ei riitä pisaraakaan solidaarisuutta aasialaisten suuntaan. Vietnamilaiset Lee kuvaa aivan yhtä yksioikoisesti kuin valkoinen Hollywood on kuvannut intiaaniroistot.
• • •
Kun Spike Lee pitkästytti kömpelöllä allegorialla, niin Christopher Nolan teki kaikkensa ja vähän ylikin ällistyttääkseen yleisöä kunnianhimoisesti ajatellulla ja toteutetulla ”älykkään ihmisen toimintaelokuvalla”, Tenetillä. Tenetin juonessa on kyse nurin kääntyneestä aineen entropiasta ja mahdollisuudesta matkailla ajassa; Ammutun luodin kohteeseensa pamahtamisen sijaan luoti palaakin lähtöpaikkaansa. Idea vaikuttaa siltä, että se on voinut syntyä vain leikkauspöydässä. Juuri tämä vääristyneen entropian ja sen valloilleen riistäytymisen vaarallisuuden, mahdollisesti maailmanlopun tuottamaan pystyvä ulottuvuus pakottaa pohtimaan, mikä lopulta oikeuttaa elokuvan katsomisen elokuvateatterissa keskellä ihmiskunnan mahdollisesti vaarallisinta pandemiaa. Kiehtovimmat moneen kertaan katsomani elokuvat ovat sellaisia, jotka ovat jollain tasolla puhutelleet tunteitani, mutta sitä Tenet ei tee. Kaikesta jyrisevästä vaikuttavuudestaan huolimatta Tenet jää spektaakkeliksi vailla sielua, se on vain taidokkaasti rakennettu kone, siinä kaikki.
• • •
Tämän natkutuksen jälkeen myönteisempiin huomioihin: Jo 2020 tammikuussa tiesin, että Joon-ho Bongin ohjaama Parasite nousisi vuoden ylivoimaisesti parhaimpien elokuvien joukkoon. Parasite on luokkatietoinen draama köyhästä Kimin perheestä ja miljonääriluokkaan nousseesta Parkin perheestä. Se on ihastuttavan moniulotteinen elokuva vailla saarnaavaa dogmaattisuutta. Mestarillisinta siinä on huomaamaton taidokkuus, jolla ohjaaja kääntää elokuvan alkuosan, jossa meitä usutetaan hurraamaan huijareille joksikin aivan muuksi.
• • •
Hiukan itsellenikin yllättäen havaitsin arvostavani Terence Malickin aseistakieltäytyjädraamaa A Hidden Life hyvinkin paljon. Malickille, uskoaan piilottelemattomalle taiteilijalle A Hidden Lifen tarina palvelukseen kutsutusta maanviljelijä Franz Jägerstätteristä, joka kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa suur-Saksan valtakunnankanslerille on sinänsä sivuseikka. Malickille elokuvan juoni on vain syy päästä laukomaan tai kovan luokan eettisiä kysymyksiä, kuten; Miten ihmisen pitäisi elää moraalisen mädän keskellä? Mistä ihminen tietää mikä on oikein? Mitä merkitystä kärsimyksellä on maailmassa, jonka ihmiset ovat hylänneet moraalisen kompassinsa?
• • •
Malickin aiemmista elokuvista on tuttua se, että hän antaa kuvien ja filosofisten hahmotelmien jyrätä sekä tarinan että ihmiset. A Hidden Lifen päähenkilöillä ei ole muuta virkaa kuin toimia Malickin ideoiden vaateripustimina. Erityisen selvää tämä on päähenkilön kohdalla. Hänelle ei ole kirjoitettu muuta elämää kuin ahertamista maatilalla, pitkiä hiljaisia katseita vuoriston horisonttiin missä kaikuu ukkosen etäinen kumu, piinaavia omantunnonkysymyksiä ja marttyyriutta. A Hidden Life on ihailtava teos lähinnä osoituksena tekijänsä johdonmukaisesta eettis-esteettisestä linjasta.
• • •
Loppuvuoden ilahduttavimpiin elokuviin kuului David Fincherin isänsä käsikirjoituksesta tekemä varsinainen cinefiilien herkkupala, Mank. Se on vastustamaton elokuvallinen kuvitelma Citizen Kanenkäsikirjoittajan Herman J. Mankiewiczin huuruisista päivistä ja öistä Orson Wellesin legendaariseen maineeseen nousseen esikoiselokuvan elokuvan luomisprosessin aikana. Tämän ajan merkkinä Mank-elokuva oli suoratoistojätti Netflixin tuotantoa, ja suoratoistoesityksenä se saa monin verroin enemmän katsojia kuin muutamina päivinään valikoitujen elokuvateattereiden valkokankailta ennen kuin pandemian rajoittamistoimet sulkivat taas elokuvateatterit joulukuusta 2020 tammikuulle 2021.
