”Mä vihaan mun ikäsii ihmisii.”
Elokuvan, jonka eittämätön päähenkilö puuskahtaa rippikoululeirille lähtiesssä juuri näin, on pakko muuttua kasvukertomukseksi. Elokuvan alun äkäinen tyttö, Aliisa (Aamu Milonoff) pitää itseään älykkönä ja suhtautuu kaikkeen sillä ehdottomuudella, minkä kasvuikäisyys antaa. Enemmän kirjojen kuin ihmisten seurassa viihtyvä Aliisa pitää suurena myönnytyksenä sitä, että hän edes lähtee riparille ääliöinä pitämiensä ikäistensä ihmisten seuraan. Elokuva on kuin eräänlainen luokkakuva. Se voisi olla koululuokan kuvaus. Aliisan väistämätön vastinpari on Linnea Skogin esittämä Jenna, jolle muut ihmiset ovat tärkeitä siinä missä kirjat Aliisalle.
• • •
Elokuvan rippileirin pojissa korostuvat Bruno Baerin ja Amos Brotheruksen esittämät Panu ja Sampo, joille ripari on paikka olla rauhassa muiden vaatimuksilta. Elokuvan juonta hedelmöittävät leirin Tiina-nimisen nuoren naispastorin (Satu Tuuli Karhu) kaavailut tehdä tästä leiristä järjestelyiltään hänen omia parhaita riparimuistojaan noudattava viikko, jossa aamut avataan yhteisesti osallistuttavalla lipunnostotilaisuudella, mihin riparin nuoret naiset suhtautuvat hyytävällä sarkastisuudella. Aliisa joka on opetellut kaiken etukäteen suhtautuu leiriin kuin takakireä priimus suhtautuisi suoritettaviin läksyihin, eikä anna muille tilaisuutta pohdiskella, koska kiirehtii itse loistamaan olettamillaan oikeilla vastauksilla. Sen kerran, kun leirin pojista selvästi aikuisin ja Aliisan kiinnostuksen kohde, Chilessä pitkiä aikoja elänyt Ilmari (Nooa Salonen) kyseenalaistaa Aliisan vastaukset ajatelluilla näkemyksillä, Aliisa silminnähden harmistuu.
• • •
Elokuvan nimi Eden juontuu rippileiridraamalle sopivasti raamatusta, ja sen syntiinlankeemustarinasta, missä ihmiset hyvän ja pahan tiedon puusta maistettuaan havahtuvat siihen, että ovat paljaita ja syntisiä, siis ihmisiä. Samaa tarinaa kertoo elokuvakin, sillä leiriläiset, niin nuoret kuin vanhat, kokevat hetken, jona tiedostavat oman ihmisyytensä ja puutteellisuutensa ihmisinä. Kaikkein tietäväisimpinä ja siten itseään muiden yläpuolella olevina itseään pitäneet Aliisa, Jenna ja pastori Tiina saavat kokea eivät nöyryytyksen, mutta nöyrtymisen hetken. Hekin joutuvat huomaamaan olevansa ihmisiä kuten muutkin.
• • •
Ryhmän kuvaus sallii elokuvalle moninäkökulmaisuutta mikä tekee siitä nuorisoelokuvanakin uskottavan. Suomalaisnuoren itsestään selviin elämänvaiheisiin kuuluvaksi katsotusta rippikoululeiristä ei elokuvia ole tehty, ei ennen Ulla Heikkilän ensimmäisenä pitkänä elokuvanaan ohjaamaa Edeniä. Se on monin tavoin innostava elokuva, sillä sitä katsoessaan huomaa tuntevansa iloa elokuvan nuorten tekijöiden puolesta siitä, että he ovat mukana näin hyvässä elokuvassa, niin luontevan ja aidontuntuisia elokuvan ihmiskuvaukset ovat. Heikkilän varmuutta elokuvantekijänä osoittaa, että hänen ei tarvitse kirjoittaa hahmoilleen repliikkejä tilanteisiin, joissa eleet riittävät, silloin elokuvan näyttelijät tuovat esille parasta osaamistaan. Heikkilä on parhaimmillaan kuvatessaan nuoria naisia ja heidän välistään dynamiikkaa, mutta nuorten miesten kanssa hän haparoi. Elokuvan pojista eniten esillä ovat identiteettinsä kanssa kipuilevat Panu ja Sampo, jotka eivät oikein tiedä, miten elää machoilevaa uhoamista vierastavana miehenä. Riparin osanottajat ovat oudon homogeeninen joukko. Kaikki näyttävät olevan likimain samanlaisista keskiluokkaisista kodeista, joissa puute on vierasta. Elokuva kuvaa sitä vaihetta nuoruudesta, jossa pienetkin asiat voivat saada jättiläismäisen suuren merkityksen, joka vasta aikuistumisen myötä saa perspektiiviä.
• • •
Ohjaaja Ulla Heikkilää näyttävät elokuvassaan kiinnostaneen nuoren ihmisen suhde auktoriteetteihin, omaan itseen ja kehitys yhteisön jäsenenä. Elokuva on jaksotettu kuvauspaikkana toimineen espoolaisen kurssikeskus Villa Hvittorpin kakluunien laattojen paratiisia kuvaavilla maalauksilla. Rippileirin jokainen viikonpäivä on saanut vinjetikseen yhden Edenin paratiisilinnuista. Heikkilän Aalto-yliopistossa Aalto-yliopiston elokuva- ja lavastustaiteen laitokselle tekemä ohjauksen lopputyö 28-minuuttinen Golgata (2016) oli lyhytelokuva, jossa suunta oli vielä sisäiseen subjektiin. Anna Brotkinin kanssa yhdessä kirjoitetussa Sovitus-lyhytelokuvassa (2017) katse kohdistuu ulkoiseen, ihmisen sosiaaliseen asemaan muiden joukossa. Edenissä nämä katsesuunnat kerääntyvät yhteen kuin kuoron loppulaulun äänet.
Eden.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Ulla Heikkilä.
Pääosissa: Aamu Milonoff, Linnea Skog, Nooa Salonen, Bruno Baer, Amos Brotherus, Satu Tuuli Karhu, Tommi Korpela.
Kuvaus: Pietari Peltola.
Äänisuunnittelu: Arttu Hokkanen.
Musiikki: Babel-yhtye.
Tuottaja: Miia Haavisto.
Kesto: 1 h 33 min.
Ikäraja: 7.
Ensi-ilta: 7.8.2020.
