Ulla Heikkilän ohjauksen lopputyö Aalto-yliopiston elokuva- ja lavastustaiteen laitokselle on vinhan ilkeä kuvaus erään perheen, ystäväpiirin ja sukupolven vapunvietosta. Perheen isä Elias (Janne Reinikainen) kärsii Tantaloksen tuskia luovuutensa kanssa.  Hän on pakertanut vuosikausia suurta mestariteostaan, joka ei vain tahdo valmistua. Perheen tyttäriä on kaksi: Kerttu, joka on vielä lapsi ja kymmenvuotias pikkuvanha ja totinen Inari (Nuua Kosminen) Hän harrastaa uskontoa, eritoten roomalaiskatolilaisuuden ulkoisia muotoja; Ristinmerkin tekoa ja kirkkolatinaa. Inari on kehittänyt katolisuudestaan ankaran luterilaisesti sävyttyneen version, jossa hän rukoilee ettei himoitsisi vappupalloa, lapsellisen turhuuden ilmentymää siinä uskossa, että pallosta pidättäytyminen tekisi vappujuhlista hyvät ja onnistuneet.

• • •

 Silti hän silmäilee marketissa kaipaavasti pääkallo-palloa, siinä kun pikkusisko iloitsee pastellivärisestä yksisarvis-pallostaan. Samalla kun vapunviettoon saapuneet ystävät hilpeästi hälisten kertoilevat puuhistaan siihen sisältyy tietenkin ylpeyttä omista projekteista ja niiden edistymisestä, mitä kaikkea itsensä kärsiväksi ja luovuudeltaan rampautuneeksi tunteva Elias pitää arvosteluna itseään kohtaan. Perheenpään yllä leijuva kohtalokkaan pistävä has-beeniyden odööri voimistuu navakan tuulen lukemiin kun käy ilmi, ettei hänen kauan hikoiltu pääteoksensa välttämättä olekaan ihan niin omaperäinen kuin hän on uskonut. Heikkilä suosii epäsuoraa kerrontaa, joka mieluummin antaa ymmärtää kuin sanoo mitään alleviivaten ennen kuin ehdottomasti on alleviivauksen paikka. Julmimmillaan Golgata on kuvatessaan keskiluokkaistuneita taiteen ja kulttuurin liepeiltä elantonsa saavia ihmisiä, jotka ovat keskenään samalaisempia kuin haluaisivatkaan olla, asuivat he sitten Helsingin Kumpulassa, Turun Port Arthurissa tai Tampereen Kissanmaalla. He mittaavat toistensa onnistumisia projekteilla – omillaan ja toisten.  Opiskeluaikainen kiihkein vasemmistolaisuus on lientynyt työväenlaulujen muistelemiseksi.

• • •

Pilakuvana tiettyjen 1970- ja 1980-luvulla opiskelleiden sukupolvien sekä vasemmistolaisilla äänenpainoilla flirttailevien hipstereiden elämäntavoista Golgata hauskuttaa, kenties tahtomattaankin, mutta silti. Elokuvassa on repliikkejä, joilla voi teurastaa useita sukupolvia. Olisi houkuttelevaa lukea Golgataa avainelokuvana tekijänsä perheestä, mutta se olisi taiteilijuuden riistämistä häneltä. Epäilemättä Heikkilä on käyttänyt tuntemiaan ihmisiä aineistona aivan kuten ammattitaitoisen taiteilijan tuleekin tehdä. Golgatasta välittyy että tiettyyn mittaan se on nuoren ohjaajan välienselvittely lapsuudenkotinsa kanssa. Nyt kun hän on sen kerran tehnyt, voisi olla aika suunnata katse muualle. Moukarin heiluttelun hän hallitsee, mutta vielä kun hänen työkalupakkiinsa tulisi korusepän tarkkuutta ja kylmäpäisyyttä.

• • •

 

Niin osaava kuin Heikkilä onkin henkilöpohjaisen draaman luomisessa hänen ihmisensä jäävät jollain tavoin puolitiehen. Nyt perheen isä on se elefantti keskellä huonetta, jonka mykkyyden painostavuus huutaa niin kovaa että se peittää alleen kaiken muun. Elokuvan alkaessa jo ennen kuin tiedämme hänestä mitään, niin Inari-tytön ja Minna-äidin suhtautumisen perusteella Eliasta voisi luulla mielenterveysongelmaiseksi, alkoholistiksi tai muulla tavoin haavoittuneeksi ihmiseksi, jonka ympärillä läheiset liikkuvat hiljaa ja varoen.  Heikkilä johdattaa katsojansa taitavasti yhden perheen tulehtuneelta näyttävään tilanteeseen ja sen syihin luottamalla enemmän ihmisten näyttämiseen kuin selittelyyn syistä. Heikkilän herkkäkorvaisuus ihmisten puhetavoille ja hoksnokka huiputukselle ihmissuhteissa saattaisivat tehdä hänestä oivallisen Eric Rohmer -tyyppisten moraliteettien tekijän. Näkemistäni Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun elokuvista Golgata oli parhaasta päästä, koska se kertoi yhden tarinan ja teki sen hyvin.

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone