Viime vuosina Iranin maineikkaimpien elokuvaohjaajien joukkoon nousseen, moraalisessa tinkimättömyydessään likimain Krzysztof Kieślowskin tasolle pääsevän Ashgar Farhadin uutuus The Salesman noudattaa pitkälti hänen aiemmista elokuvistaan tuttuja askelmerkkejä. Neorealistisen tyylin tapaan kerrotuista perhepiirin tapahtumista kasvaa arjen yläpuolelle nouseva oikean ja väärän peruskysymysten asetelma. The Salesmanissa on neljä päähenkilöä, joista aluksi nähdään vain kaksi, keskiluokkainen Teheranin kulttuurieliittiin kuuluva aviopari, oppilaidensa palvoma lukiossa opettava Emad (Shahaab Hosseini) ja paljon kotona oleileva Rana (Taraneh Alidoosti). He ovat vastikään joutuneet muuttamaan uuteen asuntoon, jonka entinen vuokralainen on ikään kuin hengessä koko ajan läsnä, sillä tätä naisihmistä naapurusto on pitänyt prostituoituna tämän runsaiden ja useasti vierailleiden miestuttavien määrän takia.

• • •

Tavaroitaankin tämä ihminen on jättänyt asuntoon yhden huoneellisen verran. Vapaa-aikoinaan pariskunta osallistuu sikäläisen harrastajateatterin toimintaan, missä yhteydessä he osallistuvat Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema -näytelmän harjoituksiin. Eräänä iltana Emad joutuu jäämään harjoituksiin pidempään, sillä iranilaisen teokratian vaatimuksiin kuuluu että sensoreiden on tarkistettava ettei heidän harjoittelemassaan näytelmässä ole mitään sopimatonta, etenkin kun kyseessä on jumalattoman amerikkalaisen kirjoittama näytelmä. Sensoreita odotellessaan Emad viipyy teatterilla juuri niin kauan, että Rana erehtyy avaaman heidän kotinsa ulko-oven odotellessaan miestään saapuvaksi. Se jättää kutsumattomalle vieraalle tilaa ja tilaisuuden tunkeutua ja tehdä Ranalle väkivaltaa.

Persialaiskulttuurille ominainen epäsuora, vihjeiden varassa kulkeva kerronta on The Salesman -elokuvassa kunniassaan. Elokuvan juonelle keskeisiä ja siinä mielessä myös yksiä päähenkilöitä, pois muuttanutta prostituoitua emme näe koskaan, kuulemme hänestä vain muiden kuvailuja ja näemme jälkiä hänestä.  Raiskaajaakaan emme aluksi näe, kuten emme itse raiskaustakaan. Sensuuriviranomaisiakaan ei nähdä, heistä vain kuullaan. Nämä seikat korostavat The Salesmanin trilleripiirteitä. Poissaolon ja läsnäolon vuorottelu sekä rytmittää kerrontaa että tekee siitä omalaatuista.

Suuri osa elokuvan juonta keskittyy sen kuvailuun miten aviomies jäljittää vaimonsa raiskaajaa.

• • •

The Salesmanissa on paljon Farhadin aiemmista elokuvista tuttuja asioita; On vanhoillisen uskonnollisuuden kielteiset vaikutukset, on hienovarainen neorealismista ammentanut kerrontatyyli, jossa rauhallinen tempo ja vähittäinen jännitteen kasvu antavat tilaa havaita elokuvan ihmiset osaksi yhteiskuntaansa ja kulttuuriaan, On maallistuneet, ympäristöstään kohoavat hyvät ja kunnon keskiluokkaiset ihmiset päähenkilöinä, Ja viime kädessä on moraalin ja omien valintojen armoton punninta.

Tätä kaikkea oli Ashgar Farhadin myös Oscarilla palkitussa elokuvassa Nader ja Simin: ero (2011).  Sitä seurasi tekijän tähän mennessä ainoa Ranskassa tekemä elokuva Menneisyys (2013), siinäkin oli pinnalta katsoen kyse samasta asiasta eli avioparin raastavasta erosta, mutta Menneisyydessä eroon liittyi jälkipyykin pesua, vanhoja salaisuuksia ja käsittelemättömiä tragedioita. Kaikissa kolmessa elokuvassa: Nader ja Simin: erossa, Menneisyydessä ja The Salesmanissa toistuu sama kätkemisen ja paljastamisen tematiikka;

• • •

Ensimmäisessä elokuvan tärkeintä tapahtumaa ei nähty, vaan sen ymmärtäminen oli vain kuuloaistin varassa, Menneisyys-elokuva vahvisti Nader ja Simin: eron kerronnassa nähtyjä kerronnallisia yksityiskohtia: avioparin keskinäisiä sanattomia, silti paljon puhuvia katseita. Ikkunoilla on Farhadin elokuvissa syvästi symbolinen funktio, niiden lasi eristää ihmisen toisesta, kehykset antavat näkymän ja myös etäännyttävät. Samaa näkyy The Salesman -elokuvassakin, mutta enemmän ovilla tehtynä.

The Salesmanissa aviomiehen tunteita leimaa kaksinkertaisesta kyvyttömyydestä lähtöisin oleva turhautumisen tunne, hän ei kyennyt suojelemaan vaimoaan raiskaukselta, eikä myöskään saamaan syyllistä heti kiinni. Tämä kaikki synnyttää Emadissa loukatusta miehisyydestä kumpuavan raivokkaana kymenä purkautuvan kostonhalun, jonka ajamana hän etsii raiskaajaa.  Kasattujen jännitteiden purkautuminen paljastaa itseään hyviksi ihmisiksi uskovalle pariskunnalle millaisia he pohjimmiltaan ovat.

Emadin turhautumista selittää sekin, että Rana-vaimo on niin sekaisin, että tahtoo sekä huomiota että huolenpitoa samalla kun haluaa olla tyystin rauhassa. Tärkeimmäksi elokuvassa nousee inhimillisyys; Kaiken seurauksena neljän ihmisen elämä on pilalla; Sekä raiskatun että raiskaajan perheissä mikään ei ole samoin kuin ennen.

• • •

Farhadi suhtautuu Millerin näytelmään kuin kulttuurin kanonisoituun perustekstiin. Farhadi ymmärtää Millerin näytelmän syvätason, sen missä itsepetos joutuu vastaamaan huutoonsa.

Millerin näytelmän lisäksi elokuvalla on toinenkin vahva kulttuuriviite käytössään.  1960- ja 1970-lukujen iranilaisintellektuellin ja kirjailijan Gholam-Hossein Sa’edin romaaniin ja näytelmään perustuva Darius Mehrjuin ohjaama elokuva Lehmä (Gaav, 1969). Se on se elokuva, jonka Emad näyttää koulussa pulpeteissaan pomppiville oppilailleen. Mehrjuin elokuva ei istu The Salesmanin tematiikkaan yhtä saumattomasti kuin Millerin näytelmä, mutta Lehmän merkitys saattaa piillä maansa fundamentalistista teokratiaa lopulta ulkomaille paenneen Sa’edin valinnassa. Moraalista ja integriteetistä on viime kädessä kysymys.

 

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone