Kun Tampereen elokuvajuhlien vuoden 2017 Risto Jarva -palkintotuomaristo päätti palkita Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolution -elokuvan, tuomaristo perusteli päätöstään mm. näin: ” toivoa antava, lämmin elokuva rohkeudesta ja omistautuneisuudesta. Tänä kovuuden ja kyynisyyden aikana elokuvan humaani ja positiivinen viesti on kannustavuudessaan Risto Jarva -palkinnon arvoinen ja hengen mukainen. Ohjaaja antaa tilaisuuden tuntea ja iloita päähenkilöiden kanssa.“Tuomaristo ei aivan käytä sanaa “voimaannuttava”, mutta lähellä on. Jos 1990-luvulla puhuttiin tyttöenergiasta, niin Hobbyhorse Revolution edustanee sen paluuta puhtaimmillaan.

Elina Hirvosen dokumenttielokuvaa Kiehumispiste Kirkon mediasäätiön palkintotuomaristo kiitteli ainoan jäsenensä, elokuvaohjaaja Jean Bitarin sanoin näin:Kaksi miestä saunassa ilman naamioita, ilman erilaisia tunnuksia, toisiaan kuunnellen ja toisiaan kunnioittaen, on kuva sellaisesta Suomesta, jonka haluaisin voimistuvan. ”

• • •

Tampereen elokuvajuhlien palkituista erottuu selkeästi halu nostaa esiin myönteisiä roolimalleja, kuten näkyy kotimaisen kilpailun tuomariston perusteluissa kunniamaininnan antamisesta Kati Laukkasen erään pikkukaupungin tunnetuimman ja ainoan transvestiitin henkilökuvalle Minun tieni, perkele! Tuomaristo totesi elokuvasta: ” Suloisen karheassa henkilökuvassa suoruus ja rohkeus nousevat hyveiksi, jotka raivaavat tieltään pohjoisen pikkukaupungin ja katsojan ennakkoluuloja.” En osaa olla varauksettoman mielissäni kaikesta tästä myönteisyyden liplatuksesta.  Aistin lausumissa tietynlaista pakottuneisuuden tuntua, mikä kieltämättä tuo mieleen muinaisen sosialistisen realismin ihanteeksi nostetun ihmistyypin eli positiivisen sankarin, joka erästä määritelmää mukaillen ” on terve ja energinen yksilö, joka hyväksyy henkilökohtaiset uhraukset keinona paremman maailman rakentamiseen.” Myönteisyyden kulttuurista voittokulkua on saatu ihastella jo jonkin aikaa. Tasaisin väliajoin se muistetaan nostaa erilaisten useimmiten bisnes-gurujen kirjoittamien oman psyyken johtamisoppaiden ja muiden menestysevankeliumien johtotähdeksi.

• • •

Elokuvafestivaalien tuomaristot – missä päin maailmaa tahansa tehtäviään kulloinkin hoitavat –  tuntevat aina vastustamatonta intohimoa kommentoida maailman ja yhteiskunnan tilaa ja samalla korostaa kaikinpuolisen myönteisyyden tärkeyttä kovuuden ja kyynisyyden aikoina. Ei Tampereen elokuvajuhlien palkituissa pelkkää ”posin kautta menemistä” harrastettu.   Kansainvälisen kilpailun pääpalkinnon, Grand Prix’n voittaneessa Adrian Silisteanun elokuvassa Scris/Nescris  järjestäytyneen yhteiskunnan vaatimukset loukkaavat romaniperheen kulttuurista identiteettiä, sillä viranomaisten romaniperheen henkilöllisyystodistuksista löytämä ongelma uhkaa hajottaa perheen.

Muistan nekin ajat, jolloin Tampereen palkittujen elokuvien synkkääkin synkemmästä näytöksestä oli poistuttava raskain askelin valkokankaalla nähtyjen ihmisten joskus ehkä hyvinkin kaukaisen paremman tulevaisuuden puolesta syvään huokaillen. Aikansa kutakin, toki on virkistävää, että palkitsemiskriteereissäkin rävähtämättömästi maailman ja yhteiskunnan vääryyksiä painottava mentaliteetti antaa tilaa myös toivolle ja ilolle.