Elokuvan alussa on nippu kyniä ja kerrotaan Alvar Aallon pärjänneen arkkitehtikoulutuksessa eniten piirtämistaitojensa avulla eikä niinkään matematiikalla. Alvar ja Aino Aalto olivat kansainvälisesti ja kansallisesti poikkeuksellinen pariskunta. Samaa ammattia harjoittavien ammattilaisten näkemykset olivat tinkimättömän modernistisia. Voi vain aavistella miten radikaalilta heidän modernistisuutensa on saattanut vaikuttaa siinä vaiheessa vielä voimalla kansallishenkeen kääriytyvässä vastikään itsenäistyneessä Suomessa. Maassa, joka tähyili kaikessa kohti omaa ja kotoperäistä, ylenpalttista ulkomaisten vaikutteiden soveltamista on voitu katsoa jossain määrin alta kulmain. Vaikka ounastelenkin näin, niin silti on muistettava, että Aaltojen asema oli hyvä; he saivat jo 1920-luvulta lähtien paljon töitä ja tilauksia. Virpi Suutarin, kotimaisen dokumenttielokuvan hallitsevan mestarin elokuva Aino ja Alvar Aallosta on selvästi heitä sekä ihaillen että etäältä katselevan taiteilijan lämmin ja kaunistekoinen elokuva. Ensimmäinen arkkitehtoninen kohde, jonka kanssa elokuva viettää vähän pidempiä hetkiä on Aaltonsa tunteville ilmeinen.
• • •
Paimion parantolaa Aalto-elokuva lähestyy ylhäältä laskeutuvalla ilmakuvalla, jossa valkoisen parantolan ääriviivat katoavat ympäröivään valkeuteen kuin lumeen. Löysin itseni huvittumasta siitä ripauksesta ironiaa, jolla ohjaaja Suutari vaikuttaisi parantolaa kohtelevan aivan kuin hän rinnastaisi sen Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 -elokuvan (1968) alussa nähtävään mustaan monoliittiin. Se seisoo keskellä autiota maisemaa tullakseen primitiivisten ihmisapinoiden palvomaksi ilmestykseksi. Vaikutelmaa vahvistavat Suutarin elokuvaan musiikin säveltäneen Sanna Salmenkallion työstä kuuluvat kaiut Richard Straussin Also Sprach Zarahustrasta. Jos Paimion parantola toi järjen valon arkkitehtuuriin, niin tekeekö se siitä suomalaisen kulttuurin palvotun valkoisen monoliitin?
• • •
Aalto-elokuva korostaa, että Aino Aalto oli se, joka inhimillisti suuren taiteilijamiehensä luomukset ihmiskelpoisiksi tiloiksi. Elokuvassa on käytetty runsaasti valokuvia ja katkelmia kotielokuvista. Eräässä sellaisessa näkyy tuokioita arkkitehtien kansainvälisen piirin merimatkasta Marseillesista Ateenaan. Kuvat tuolta matkalta luovat tunteen maailman tavattomasta pienuudesta hetkellä, jolloin samalla laivalla saattoivat olla läsnä arkkitehdit Alvar Aalto, Le Corbusier ja taidemaalari, muotoilija ja valokuvaaja László Moholy-Nagy. Elokuva esittelee yhtenä löytönään ideaa Moholy-Nagyn arvaamattomasta yhteydestä Aaltoon, sillä Moholy-Nagyn töissä toistuu pyöreäaukkoinen säleikkö, jonka aukot voivat olla Viipurin kirjaston kattoikkunoiden esikuva. 1930-luvun loppu oli Aallon luomiskauden korkeapaineista huippua, sillä silloin hän suunnitteli samoihin aikoihin Kotkaan Sunilan tehtaiden asuinalueen ja Helsinkiin ravintola Savoyn. Elokuvasta välittyvät voimakkaasti Aaltojen arkkitehtuurin tarkoitus tehdä maailmasta ihmisystävällisempi paikka ja tietoisuus arkkitehtuurin, etenkin Italian, historiasta.
• • •
Suutarin elokuvan kuvaajilla on taito tuoda Aaltojen suunnittelemat rakennukset katsojalle tykö siten, että rakennuksissa näkyy, kuinka niihin on haluttu luoda tilaa ja valoa. Kansanmiehen mukaan Alvar Aallon suunnittelema Kansaneläkelaitoksen Kelan päätoimitalo taka-Töölössä ”On liika komia” ja ”Tavallinen tiilitalokin olisi välttänyt.” Näin tämä kansan tapa puhua taiteesta ja kulttuurista turhana rahareikänä on tullut dokumentoiduksi. Elokuvan katsottuaan kotiin viemisiksi on muisto hienosta teoksesta ja uusia näkemyksiä Aino ja Alvar Aallosta ja hyvä mieli siitä, että on Suomessa osattu luoda kauneuttakin. Eikä vain sen itsensä tähden, vaan myös ihmisarvoisen elämän.
Aalto.
Ohjaus: Virpi Suutari.
Käsikirjoitus: Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi.
Kuvaus. Heikki Färm, Jani Kumpulainen ja Tuomo Hutri.
Musiikki. Sanna Salmenkallio.
Ikäraja: 7.
Kesto: 1 h 43 min.
Ensi-ilta: 4.9. 2020.
