Monet lähinnä amerikkalaiset aikalaisarvostelijat näkivät Sergio Leonen viimeisen Once Upon a Time in America – Suuri gangsterisota -elokuvan (1984) tyhjien tynnyreiden kolinana, jossa tuhlailevan upea toteutus ja epookki ovat jyränneet sisällön. Elokuva on keskeisiltä osiltaan David ”Noodles” Aaronsonin elämäntarina teini-ikäisestä nuoresta 1920-luvun alun Lower East Siden kaupunginosassa New Yorkissa, missä hän liittoutuu neljän ystävänsä kanssa jengiksi, joka harjoittaa kaikenlaista pientä ilkeyttä ja rötöstelyä, kääntää juoppolallien taskuja tyhjiksi ja juoksee isompiensa asioilla.

• • •

Jostain syystä elokuva ei ole erityisen looginen tapahtumapaikkansa suhteen. Leffan ikonisin kuva on talorivistöjen välistä kohti Brooklynin siltaa otettu kuva, mikä voisi antaa ymmärtää, että päähenkilöiden kotiseutua on nimenomaan Brooklyn, mutta se katu, jolle Max Bercovicz (James Woods) elokuvan alussa muuttaa ja jolla päähenkilöt nähdään monen monituisia kertoja näyttää nimenomaisesti Lower East Sidelta, joka oli juuri sitä kaupunginosaa johon hakeutui Keski- ja Itä-Euroopan siirtolaisia Venäjältä, Ukrainasta, Unkarista ja Böömistä ja varsinkin juutalaisia pogromien leimahdellessa 1800-luvulta 1900-luvun alkuvuosikymmenille.

• • •

Noodles päätyy jo nuorena vankilaan kostettuaan nuorimpiin ja pienimpiin kuuluneen ystävänsä, Dominicin (Noah Mozazezi) kuoleman. Hänet oli tappanut paikallinen pikkumafioso Bugsy (James Russo), jonka jengin Noodles oli toivonut syrjäyttävänsä. Kymmenvuotisen tuomionsa kärsittyään Noodles palaa kuvioihin havaitakseen, että hänen Max-ystävänsä on noussut paikalliseksi rikoskuninkaaksi alettuaan harjoittaa liiketoimintaa hiipuvan kieltolain kiertämisellä. Noodles tapaa nuoruutensa ihastuksen, Deborahin (lapsuus- ja nuoruusvuosien esittäjänä ensimmäisessä elokuvaroolissaan Jennifer Connelly, aikuisroolissa Elizabeth McGovern).

• • •

Nuoruusaikaansa ripustautuneen jengin toiminta happanee viimeistään kieltolain romutukseen ja kolmen jengiläisen kuolemaan. Noodles poistuu jälleen tällä kertaa vapaaehtoisesti 35 vuodeksi. Hänen palatessaan New Yorkiin 1968 jokainen kadunkulma, ovi ja ääni vievät Noodlesin takaisin muistoihin vuodelta 1933 ja aiemmin. Elokuvalla on ainakin kaksi aikatasoa; vuosi 1968 ja menneisyys, joka ei sekään keriydy auki kronologisessa järjestyksessä, vaan kuin satunnaisina tajunnan lähettäminä purskahduksina. Juuri tämä on tehnyt Leonen elokuvasta sen joillekin katsojille vaikeasti ymmärrettävän. Toisiinsa lomittuvien muistojen virrasta kiinni saaminen ei ole helppoa suoraviivaiseen, yksioikoiseen kerrontaan tottuneille. Onpa esitetty sellainenkin tulkinta, että koko elokuva ei olisi niinkään vanhan miehen sukellus muistoihin, vaan oopiumiluolassa, missä Noodles käy sekä vuosina 1933 ja 1968 uneksittu tajuntaa laajentava näky.

• • •

Siinä näyssä Noodles uneksii koko vasta tulossa olevan elämänsä menneisyydestä käsin. Moniulotteisuus tekee kerrotusta tarinasta vastustamattoman kiehtovan, kun yksi elokuvan ihmisistä uskoo, että on pettänyt kaikki ystävänsä ja kärsii tuskantäyteisiä syyllisyydentuntoja vuosikausia, kunnes hänelle selviää, että hän olikin petetty eikä pettäjä. Se kaikki kerrotaan moniselitteisinä muistoina, unina ja takaumina, jotka sulautuvat toisiinsa mikä tekee elokuvan rakenteesta ja kerronnasta orgaanisemman eli sellaisen että se muistuttaa hetkestä hetkeen elävän ihmisen etenevää tajunnanvirtaa. On kohtauksia, joissa ilmenee ikään kuin muistin portaaleja; esineitä, ääniä, paikkoja tai tapahtumia, jotka avaavat ovia menneeseen. Puhelimen soittoääni oopiumluolassa on yksi sellainen.

• • •

Puhelimen ääni vie Noodlesin muisti- ja mielikuvat siihen ilmiantosoittoon, jonka hän uskoo tehneensä poliisilaitokselle. Mutta edes hänen mielikuvissaan hänen soittoonsa ei vastata. Oliko se edes todellinen? Toinen muistin portaali on rautatieaseman seinällä oleva peili tai metallikehyksinen lasi-ikkuna, jonka heijastuksesta Noodles näkee sekä nuoren että ikääntyneen itsensä palatessaan Buffalosta New Yorkiin 1968. Myös Fat Moen kapakka on muistin portaali, sillä siellä jokainen seinä, pöytä ja tiski vievät menneeseen ja etenkin vanhan vessan lautaseinästä löytyvä aukko, jonka läpi Noodles poikaiässä tirkisteli ihastelemansa Deborahin tanssiharjoituksia.Beatles-yhtyeen Yesterday-kappale eri muodoissaan, milloin ns. normaaliversiona ja milloin taas orkesterille sovitettuna instrumentaaliversiona toimii sekin yhtenä muistin portaalina.

• • •

Sergio Leone valmisteli ja teki tätä elokuvaa kymmenen vuotta. Se tiedetään, että Leonelta vei vuosikausia kirjailija Harry Greyn (alkujaan Amerikkaan emigroitunut venäläissyntyinen gangsteri Herschel Goldberg) The Hoods -romaanin sovittamisessa elokuvaksi. Kirjailija suostui tapaamaan Leonea 1960- ja 1970-luvuilla, mutta vaiteliaanpuoleinen Gold vältteli kysymyksiä oman elämänsä tositapauksista mitä voinee pitää ymmärrettävänä entisen rikollisen kohdalla. Leone olisi halunnut tietää enemmän Greyn näkemyksistä Amerikasta. Leone jumittui niin tiukkaan ajatukseensa Goldin kirjan tekemisestä elokuvaksi, että tiettävästi kieltäytyi Kummisetä-elokuvan ohjaamisesta Paramount-yhtiön etsiskellessä sopivaa ohjaajaa.

• • •

Once Upon a Time in America – Suuri gangsterisota -elokuvan ensimmäisen käsikirjoitusversion teki kirjailija Norman Mailer. Hänen töidensä ihailijana Leone harmitteli American Film -lehden haastattelussa vuonna 1984 kovasti, ettei Mailerista ollut elokuvakäsikirjoittajaksi: ”Roomalaiseen hotellihuoneeseen tupakkakartongin, viskipullon ja kirjoituskoneen kanssa linnoittautunut Mailer pystyi tekemään vain mikkihiiriversion.” Leonen mukaan   elokuvatuotannon tielle alkoi kasautua ongelmia kuin taikaiskusta. ”Materiaalisia, metafyysisiä ja kaikenlaisia pulmia vain tuli – jokaisen käsikirjoitusversion ollessa toinen toistaan huonompia.”

• • •

Elokuvaa kuvattiin monessa paikassa: Roomassa Cinecittàn studioilla, floridalaisessa St. Petersburgin kaupungissa ja Montréalissa. Yhdysvalloissa yhtenä kuvauspaikkana käytettiin mm. erästä tarpeeksi autenttisen näköisenä säilynyttä juutalaisnaapuruston kadunpätkää Bronxissa, New Yorkissa. Noodles itse on – hm – ristiriitainen hahmo.  Hänessä on etenkin iäkkäämpänä ollessaan introverttiyttä, joka on näkynyt jo nuoremmalla iällä hänen alttiudessaan jäädä ajatuksiinsa. Hänessä on myös leimahtelevaa raakuutta. Se näkyy etenkin hänen naissuhteissaan. Kaikki naiset ovat hänelle huoria. Noodlesin elokuvan aikana tekemät kaksi raiskausta ovat jotenkin niin häijyjä, että niitä ei mielikseen katsele. Ensimmäinen raiskaus, joka kohdistuu jalokivikauppiaan Carol-vaimoon (Tuesday Weld), kasvaa Noodlesin nöyryytyksen tunteista. Noodlesin emotionaalinen impotenssi herättää Cloen avoimen vihan ja halveksunnan. Sen Noodles kostaa.

• • •

Toisella kertaa Noodles raiskaa Deborahin, jota hän oli kosimassa vaimokseen iltana, jolloin hän oli vienyt heidät ulos syömään ja tanssimaan. Deborah kertoo olevansa lähdössä Hollywoodiin uraa tekemään. Nuoruudestaan saakka alemmuutta Deborahia kohtaa tuntenut Noodles kostaa hylätyksi tulemisensa  käyttämällä valtaa ainoalla tuntemallaan tavalla. Vuonna 1968 keskustellessaan Deborahin uudelleen kanssa Noodles ihmettelee saamaansa kutsua korkea-arvoiseksi poliitikoksi nousseen, itselleen tuntemattoman Mr. Baileyn  juhliin, joihin Deborah varoittelee menemästä. Noodles toisaalta valitsee sen, että uskoo elämänsä menneen juuri niin kuin hän uskoikin sen menneen. Silti hän päätyy lopulta katumuksenkaltaisiin tunnelmiin tuhlatusta elämästään. Ehkä sen tajuaminen hymyilyttää häntä.

• • •

Oma tarinansa on sekin, miten Leonella oli kuvausten päätyttyä käsissään aineistoa kahdeksasta kymmeneen tuntia. Yhdessä leikkaajansa, Nino Baraglin kanssa Leone pusersi materiaalistaan esiin kuusituntisen version aikomuksenaan saada elokuva julki kahdessa kolmetuntisessa osassa. Se ei käynyt elokuvan tuottajille, joita kaksiosaisen elokuvan julkaisu arvelutti, koska Bernardo Bertoluccin kahteen osaan jaettu 1900 (1976) oli ollut kaupallinen epäonnistuminen. Tuottajia ei tyydyttänyt Leonen versio, jolla oli kestoa 4 tuntia ja 29 minuuttia. Mutta Cannesin elokuvajuhlille Leone sai 3 tuntia 49 minuuttia pitkän version. Kilpasarjan ulkopuolisena erikoisesityksenä vuonna 1984 elokuva sai Cannesissa seisaallaan esitettyjä aplodeja 15 minuutin ajan. Se on se elokuva, joka jäi sen nähneiden mieliin legendana, Leonen mestarinäytteenä tarinankerronnasta, ohjauksesta, leikkauksesta ja näyttelemisestä.

• • •

Mutta Amerikan markkinoilla elokuvasta näytettiin 2 h 19 minuuttia kestävä versio, jota Pulitzer-palkittu elokuvakriitikko Roger Ebert kutsui travestiaksi. Typistetty versio rikkoi Leonen tarinankerronnan, sillä elokuvan tapahtumat oli kursinut tiukan kronologiseen järjestykseen Poliisiopisto-elokuvien apulaisleikkaaja. Amerikkalaisversiosta tulikin käsittämätön. Olihan siitä jätetty pois Noodlesin lapsuuskohtaukset ja ylipäätään tiivistetty jonkun mielestä ” turhat tai ”ylipitkät” kohtaukset. Kaikki, mikä teki Leonen elokuvasta kiehtovan ja arvoituksellisen oli saanut kenkää. Välitän Leonen elokuvasta, koska hänen tavassaan tehdä elokuvaa eurooppalaisen taiteilijan herkkyys nähdä muistin ja menneisyyden lomittuminen kohtaa amerikkalaiset myytit. Pidän Once Upon a Time in America – Suuri gangsterisota -elokuvasta juuri sen noin nelituntisessa versiossa ilmenevän moniselitteisyyden vuoksi, koska siihen tekee mieli palata uudestaan. Se on teos, joka ei avaudu katsojalleen kerralla, vaan kutsuu luokseen.

Once Upon a Time in America – Suuri gangsterisota.

Ohjaus: Sergio Leone

Käsikirjoitus: Leonardo Benvenuti, Piero De Bernardi, Enrico Medioli, Franco Arcalli, Franco Ferrini ja Sergio Leone.

Kuvaus: Tonino Delli Colli.

Musiikki: Ennio Morricone.

Pääosissa: Robert De Niro, James Woods. Elizabeth McGovern, Jennifer Connelly, Treat Williams, Tuesday Weld, William Forsythe, Larry Rapp, Brian Bloom, Scott Tiler.

Kesto: 3 h 49 min.

Ikäraja: 16.

Suoratoisto: https://mubi.com/films/once-upon-a-time-in-america